Lapponia-hiihto ja hiihtokauden päätös

Innostuin lähtemään tänä vuonna melko myöhään (7.-11.4.) kisattuun Lapponia-hiihtoon kauden päätteeksi, koska halusin päästä nauttimaan vielä todellisista talviolosuhteista huonolumisen Keski-Suomen talven jälkeen. Lisäksi Squeezy ja Going houkuttelivat minut mukaan Lapponian joukkuekisaan, jossa hiihtäisivät lisäkseni Viron Morten Bricks ja Norjan Daniel Strand. Lapponia-hiihto koostuu kolmesta yhteiskilpailusta, joissa hiihdettävät matkat ovat maanantain 60 km (Keimiön Kiekerö), keskiviikon 50 km (Himmelriikin Hiihto) ja perjantain 80 km (Karra Huikonen). Kisasta oli kehkeytymässä tänä vuonna erittäin kovatasoinen myös naisten puolella, sillä mukaan oli ilmoittautunut mm. ampumahiihtäjä Mari Laukkanen, pitkien matkojen taitaja Heli Heiskanen ja Viron joukkueen Heidi Raju.

Oli hienoa päästä vielä Lappiin, sillä talvesta oli jäänyt lumiolosuhteiden puutteen vuoksi vähän valju olo, vaikka omat kisat sujuivat harjoitusolosuhteet huomioiden yllättävän hyvin. Talvesta kehkeytyi loppupelissä mahtava, sillä pääsin kahdesti kisaamaan ulkomailla, Lahden maailman cupissa ja omissa Vaajakosken SM-hiihdoissa. Kauden kruunasi kaksi viikon mittaista Lapin reissua Saame Ski Raceen ja Lapponiaan. Mukaan mahtui paljon uusia elämyksiä ja jännittäviä fiiliksiä. Tänä talvena nautin pitkien matkojen kisoista enemmän kuin koskaan aiemmin. Liekö syynä edellistalvea vielä parempi kestävyyskunto ja parantuneet voimaominaisuuteni, jotka mahdollistivat rennomman ja taloudellisemman etenemisen.

Saame Ski Racen jälkeen ehdimme olla vain vajaan viikon kotona. Ehdin juuri ja juuri purkaa kassit, ennen kuin ne piti pakata uudestaan. Väliviikko meni palautellessa kevyiden lenkkien merkeissä. Ilokseni Vaajakosken SM-laduista oli jäljellä vielä 2,5 km lenkki, jossa kävin hiihtämässä kolme lenkkiä, minkä lisäksi tein pari palauttavaan kävelylenkkiä. Saame Ski Race oli kova kisa keliolosuhteiden vuoksi, mikä vaati kunnon palauttelun ennen Lapponiaa. Kuormitusta lisäsi vielä tiukka opiskelujakso pe ja la ennen lähtöä. Pääsimme lauantaina matkaan vasta koulutukseni jälkeen kolmen maissa, mikä tarkoitti raskasta ajoa iltaa ja yötä vasten Olokselle. Perille saavuimme sunnuntaita vasten hieman ennen puolta yötä. Onneksi sunnuntai jäi välipäiväksi ennen Lapponian avaavaa 60 km mittaista Keimiön Kiekeröä. Sunnuntaina tein ainoastaan kevyen juoksulenkin ja testailin hieman suksia. Onneksi maanantain kisaan oli tulossa selkeä pakkaskeli, siten että yöllä olisi reilusti toistakymmentä pakkasta ja päivällä lauhtuisi -2:teen. Keimiön Kiekerö näytteli mielessäni tärkeintä Lapponian osakilpailua, sillä siinä olisi mahdollisuus pedata onnistuessaan itselle koko viikon voitto yhdellä kertaa.

Olo oli ensimmäisenä kisa-aamuna innokas. Kaikki osatekijät olivat kunnossa; sukset tuntuivat liukkailta, juottosuunnitelmat olivat kunnossa ja oma olokin kohdallaan. Vielä kun sää oli aurinkoisen kaunis, ei mieliala olisi voinut olla parempi. Kisan startti oli klo 10.30 Olokselta ja majoituspaikkamme sijaitsi aivan lähdön vieressä, joten pääsin mökiltä suoraan suksille ja kohti lähtöä. Startti oli järjestetty tilavasti Oloksen lammen jäälle, mutta latu-ura kapeni pian hotellin jälkeen ja sumppua syntyi. Kärkiletka hiihti hissukseen, mistä johtui että suuri ryhmä hiihtäjiä pysyi kasassa ja hiihto oli jatkuvaa paikkojen hakemista Jerisjärvelle saakka. Myös useampi nainen oli edelleen mukana samassa letkassa ja olisin halunnut hiihtää kovempaa, mutta tilaa ohittamiseen ei ollut. Jerishotellilta lähtenyt kova nousu oli kuitenkin hyvä paikka parantaa asemia letkassa ja huomasin siinä tilaisuuteni tulleen. Lähdin nousussa ohituskaistalle ja edessä aukeni tilaa hiihtää kovempaa. Lähdin nostamaan reilusti vauhtia ja kuulin Mari Laukkasen pikkuhiljaa jäävän perästäni. Samalla näin kaukana edessä hiihtävän miesletkan, jota aloin ajaa kovaa kiinni. Letka hiihti edessäni kohti päivän raskainta Mustavaaran nousuosuutta, joka merkitsin useamman kilometrin melko jyrkkänä jatkuvaa nousua. Jalat ja hengitys pelasivat upeasti, joten luotin itseeni ja uskalsin polttaa hetkellisesti reilusti energiaa kiinni ajamiseen. Saavutin letkan nousun puolessa välissä ja jäin tasaamaan hengitystäni porukan hännille. Nousua seuraavaan alamäkeen oli hyvä lähteä porukassa ja ajatuksenani oli pysyä tässä letkassa jonkin aikaa, jolloin saisin tehtyä Mariin lisää eroa. Letka meni sopivan tasaista vauhtia ja pysyin mukana, vaikka maitohappokynnys oli ylämäessä hetkellisesti ylittynyt. Mielessäni siinti jo Jerisjärven huolto, jossa saisin taas energiatäydennystä. Juomahuollot onnistuivat täydellisesti ja ne auttoivat pitämään yllä hyvää matkavauhtia, jonka tiesin riittävän avauspäivän voittoon, mikäli ei ihmeitä tapahtuisi. Maalissa eroa oli tullut toiseksi hiihtäneeseen Mariin reilut 3 minuuttia. Olin tyytyväinen päivän suoritukseen, joka antoi minulle pelivaraa loppuviikon suhteen. Voittoon riittäisi kunhan hiihtäisin muut kilpailupäivät Marin vauhtia.

Keimiön Kiekeröön valmistautumista

Tiistai oli välipäivä ennen keskiviikon Himmelriikin 50 km hiihtoa. Tiesin aiemmista Lapponia-hiihdoista saadun kokemuksen perusteella, että välipäivät oli parasta pysytellä suksilta pois ja tehdä sen sijaan kevyt jalkalenkki. Tosin kävin testailemassa suksia ja hiihdin yhteensä ehkä 5 km, kunnes seuraavan päivän kisaparit olivat selvinneet. Päivään kuului hyvää ruokaa ja lepäilyä sekä illalla puolen tunnin kävely/hölkkälenkki. Välipäivä kului nopeasti myös Eetun kanssa touhuillessa, joka oli reissussa mukana.

Keskiviikkona piti herätä jo seitsemältä, sillä lähtö oli Vuontispirtiltä, jonne oli autolla matkaa n. 50 km. En ollut nukkunut yöllä kovin hyvin, vaan heräillyt läpi yön ja nukkunut ”koiranunta”. Olo tuntui oudon herkältä ja mietin, olinko tulossa kenties kipeäksi, sillä kurkku tuntui aralta ja peitteiseltä. Aurinkoinen aamu kuitenkin piristi oloani ja autossa odotin kisaa jo jännittyneenä. Himmelriikin Hiihto on Lapponian suosikkimatkani, sillä alussa on mahtava 5 km mittainen yhtenäinen nousu Vuontiskeron päälle. Lähtö on Vuontisjärven jäältä ja alussa on leveätä baanaa ennen kuin latu kapenee äkisti nousun alla. Tänä vuonna lähtö sujui todella hyvin ja pahaa sumppua ei tullut edes ladun kapeassa kohdassa. Pääsin tosi hyvään paikkaan ja nostin heti nousun alussa asemiani lähelle miesten kärkiletkaa. Uskalsin aloittaa nousussa kovaa, sillä sitä seurasi pitkä laskuosuus, eikä matkalla ollut enää vastassa muita kovin kummoisia nousuja. Pääsin jälleen keskiviikkona hyvään miesletkaan, joka eteni tasaista vauhtia. Ainoastaan Pallaksella juottoni oli taktisesti väärässä kohdassa ja tipuin porukasta juuri ennen pitkää laskuosuutta, jolloin jouduin hiihtämään kovaa kiinni eteeni karanneen letkan. Keskiviikon suoritus oli viikon parasta antiani ja hiihdin yllätyksekseni miesten joukossa sijalle 16. Ero Mariin kasvoi yli 5 minuuttia yhteensä kahdeksaan minuuttiin. Maalissa tunsin jo maanantaina enemmän väsymystä, mutta jäljellä oli enää vain päätösmatka perjantaina hiihdettävä Karra Huikonen 80 km (ilmeisesti täsmällinen matka 72 km).

Himmeriikin nousussa

Kisan jälkeiset illat ovat hiihtoviikon parhaita hetkiä, kun mieli on levollinen edessä olevan lepopäivän ansiosta. Niinpä kävimme keskiviikkona paikallisessa Kammari-ravintolassa syömässä isommalla porukalla. Voin suositella ravintolaa mielestäni Oloksen parhaana ruokapaikkana, jossa on isot ja maukkaat annokset. Tilasin Kammarin pihvin, joka oli kerrassaan mainiota purtavaa.

Torstai-aamuna heräsin kurkku kipeänä ja olo oli väsynyt. Edellispäivän tuntemukset olivat vahvistuneet flunssaksi, jota oli liikkeellä myös kisailijoiden keskuudessa. Muun muassa Going-Squeezy joukkueemme Daniel Strand sairastui ja joutui keskiviikkona keskeyttämään kisan Pallakselle. Olin olostani hieman huolestunut, mutta en suostunut mistään hinnasta luovuttamaan, jos oloni pysyisi kuumeettomana. Niinpä tein kaikki mahdolliset vanhan kansan konstit flunssan taltuttamiseksi ja join vihreätä teetä toivoen kädet ristissä, että oloni ei pahenisi lisää ennen päätöspäivän kisaa. Kisapäivän kelistä oli tulossa mielenkiintoinen, sillä kisa-aamuksi lupasi pari astetta pakkasta, joka lauhtuisi kisan aikana jopa +5 asteeseen. Tunsin kisareitin olosuhteita sen verran, että kuvioitu vesikelin suksi oli syytä unohtaa ja piti sen sijaan harkita lähtemistä pakkaskelin suksella, joka kestäisi tunturin kuivaa lunta. Kisareitti lähti Hetasta kohti Ylläs-Pallastunturin kansallispuistoaluetta ja yhtyi myöhemmin Himmelriikin reittiin, jolloin keskiviikon ja perjantain kisareittien loppu on sama.

Matkalla Hettaan olin niin väsynyt, että nukahdin autoon, mikä on minulle tyystin epätavallista ennen kisaa. Normaalisti olen skarppina ja perhosia vatsassa siinä vaiheessa. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, ettei minun tarvitsisi hiihtää täysiä vaan riittää, että hiihtäisin samassa letkassa Marin kanssa. Suksivalinta Hetan Ounasjärven jäällä oli haastava, sillä lumi siinä oli varmasti kosteampaa kuin edessä odottavassa tunturissa. Pehmeämmillä voiteilla voideltu suksi tuntui paljon herkemmältä, mutta en uskaltanut silti lähteä sillä vaan valitsin alleni enempi pakkaskelin parin. Valinta osoittautui kisan aikana ehdottomasti oikeaksi ja tunturin lumi on edellisvuosien tapaan erittäin kuivaa. Kisa lähti jälleen turvallisesti liikkeelle järven jäältä ja kärki aloitti aika hiljaa, mikä sopi minulle väsyneessä olotilassa. Alkupätkä Hetasta ennen tunturia sujui hyvin ja menin yhdessä Marin kanssa. Tuuli ei tuntunut siinä vaiheessa kummoiselta, vaikka ennusteiden mukaan vastassa piti olla paljon pahempaa puhuria. Tilanne muuttui kuitenkin toiseksi, kun lähestyimme avotunturia. Tuuli yltyi puuskissa melkein myrskylukemiin ja kinosti ladulle valtavia hankikasoja. Lumi oli tuulenkuivattamaa ja nihkeää pakkaslunta, ja olosuhteissa sai todella tehdä työtä päästäkseen eteenpäin. Olin tunturiosuuden alussa tehnyt eroa muihin naisiin ja hiihdin pienessä letkassa yhdessä kolmen muun miehen kanssa. Taistelin tuulta ja väsymystä vastaan, sillä en halunnut jäädä yksin tunturiin kovassa tuulessa. Huomasin kuitenkin alamäessä jääväni miehistä, joilla vauhti kasvoi laskuissa suuremman painovoiman ansiosta minua enemmän. Heti peesistä tipahdettuani vastatuuli tarttui minuun ja jäin porukasta. Olin keskellä tunturia täysin yksin, takana ei näkynyt kaukanakaan enää ketään ja edessä mennyt miesletka oli jo tavoittamattomissa. Minun ei auttanut muu kuin hiihdellä hiljaa ja odottaa kunnes perässä tuleva letka tavoittaa minut. En voinut yhtään runnoa vastatuuleen vaan minun oli pakko säästellä puolikuntoisena voimiani, että pääsisin kunnialla loppuun. Letkan merkitys tuulisissa olosuhteissa on huomattava ja tiesin, että minut ajetaan jossain vaiheessa varmasti kiinni. Kuulin kisan jälkeen gps-seurannassa eroa olleen Mariin tunturin alussa jo puolitoista minuuttia, mikä siis ajettiin kiinni hänen tullessaan isossa miesletkassa takaani.

Olin hiihtänyt yksin yli 20 kilometriä ja olin ilahtunut päästessäni taas porukkaan. Voimia oli kulunut yksin hiihtäessä turhan paljon ja flunssapäivän kunto ei ollut paras mahdollinen. Niinpä minun oli hiihdettävä tässä letkassa maaliin saakka, eikä irtiottoihin ollut enää varaa. Kokonaiskisan minuutit olivat kuitenkin vahvasti puolellani ja reilu 8 minuuttia riittäisi voittoon, vaikka Mari karkaisin lopussa omille teilleen. Pallaksella päätin, että minulle ei ole merkitystä, vaikken voita perjantain yksittäistä kisaa, vaan voitto on nimenomaan kokonaiskisan voitto. Loppumatka Pallakselta maaliin oli taistelua, sillä keli oli lämmennyt auringon vaikutuksesta paljon ja lumi muuttui todella imeväksi. Suksi luisti muihin nähden samalla lailla ja luisto oli tasaisen huono kaikille. Letkassa ei ollut oikein kenelläkään enää vetohaluja ja vauhti muuttui selviämistaisteluksi kohti maalia. Minun lisäksi muutkin näyttivät kärsivän väsymyksestä ja maalia odotettiin enemmän kuin mitään muuta. Lopussa vedin porukkaa vielä useamman kilometrin vastatuuleen, kun muita vetohaluisia ei löytynyt. Olinhan päässyt itsekin peesaamaan edeltävinä päivinä letkoissa, joten vetohommat tuossa vaiheessa eivät enää jaksaneet harmittaa. Voimani olivat niin lopussa, että odotinkin Marin iskevän päivän voittoon. Hän karkasi kilometri ennen maalia pienellä rytmin muutoksella, joka sekin oli minulle siinä vaiheessa liikaa. Niinpä vain laskettelin puujaloilla ja täydellisen väsymyksen vallitessa kohti Oloksen maalia ja kuulin huoltajana toimineen Eskon sekä mieheni kannustuksen: ”Sini, nyt kunnon tuuletus”.

Lapponian voittajakolmikko

Maali oli paitsi viiden päivän sisään hiihdettyjen 182 kilometrin maali, niin samalla myös koko hiihtokauden päättävä maali, minkä vuoksi sen ylittäminen tuntui erityisen hyvältä. Olo maalissa oli sairas, enkä olisi tuossa olossa startannut yksittäiseen vähemmän tärkeään kisaan. Toisaalta nyt minulla on aikaa parantua rauhassa, eikä päälle lyövä tauti enää haittaa. Tätä kirjoittaessa on maanantai ja kisasta on kolme päivää. Olen edelleen flunssan kourissa ja täysin puhki. Kävin päivällä kaupassa 2,5 km päässä Eetua rattaissa työntäen ja en meinannut vieläkään jaksaa edes kävellä ylämäkiä. Mäen päällä pysähdyin lepäämään ja vilkaisin taakseni, ettei kukaan vain näe ja pääse päivittelemään, miten huonokuntoista porukkaa nämä nykyäidit ovat (:

Viimeisen illan auringonlasku Juhan "vangitsemana"

Nyt on edessä ansaittu ja tärkeä lepojakso ennen kesän maastopyöräkautta. Sulat polut kyllä houkuttaisivat jo ajamaan ja kisoja olisi tarjolla, mutta hyvän ajokunnon saamiseksi lepo tässä vaiheessa on välttämätön. Käydyt pitkät hiihtokisat ovat olleet erittäin kovia ärsykkeitä myös tulevia pyöräkisoja ajatellen ja ne huolehtivat kuntoni noususta yhä uudelle tasolle, kunhan saan hetkellisen ylirasituksen levättyä pois. Ensimmäisen pyöräkisan meinasin käydä 1.6. Viitasaari XCO:ssa, ellen innostu sitä ennen jo ajamaan jotain pikkukisaa.

Rennoin fiiliksin kesää odottaen

Sini