Viimeisin kisareissu tuli heitettyä Pohjois-Norjassa, josta kotiuduimme sunnuntai-iltana. Reissu oli kaikin puolin hieno ja kokemisen arvoinen. Ulkomaan kisoissa on aina oma lisämausteensa uusien maisemien ja ennen kokemattoman reitin muodossa. Kerron ensin huonommat "uutiset", niin on mukava lopettaa hyviin :-)
Ennen Norjan reissua kävin edeltävänä viikonloppuna ajamassa Jämi-84 mtb:n. Pidän yleensä monenlaisista reiteistä, mutta en ole koskaan oppinut pitämään Jämin reitistä, joka ei mielestäni edusta maastopyöräilyä sanan varsinaisessa merkityksessä. Reitillä on oikeata polkua vain muutama kilometri, joka sekin erittäin helppoa ajettavaa, eikä radalla pääse hyödyntämään teknistä maastoajotaitoa juuri missään. Kisassa painottuu sen sijaan suhteettoman paljon ryhmäajo ja peesaus lopputuloksen kannalta. Itse ilman maantietaustaa ajavana kuskina en osaa peesata niin taitavasti, kuin pitäisi. Jättäydyn turhan kauas edellä ajavasta, enkä saa enää optimaalisinta tuuliapua. Ajoin kisan kyllä suurimmalta osin ryhmässä, ja yritin sopivissa kohdissa peesata parhaani mukaan, mutta silti riittävän tuuliavun saaminen oli vaikeaa.
Kisa lähti käyntiin osaltani hyvin ja sain paikan läheltä pääjoukkoa. Ensimmäiset kilometrit ajettiin leveätä maastouraa ja reitti oli siltä osin miellyttävä. Ajon nihkeys alkoi kuitenkin jo 13 kilometrin kohdalla, jossa siirryttiin isolle hiekkatielle ja yhteisajo nousi merkitseväksi. Ajorytmi oli vaikeata sovittaa edellä menevän takarenkaan mukaan, ja huomasin koko ajan valuvani turhan kauas edellä ajavasta, jolloin jouduin taistelemaan liikaa tuulta vastaan. Myös sukkulamaisen maantieajoasennon hakemisessa oli vaikeuksia maastoon säädetyn melko korkealla olevan ohjaustangon kanssa. Sen sijaan Lahden Pyöräilijöiden Susanna Laurilan meno näytti vahvalta ja hän ajoi samassa porukassa kahden muun saman seuran mieskuskin kanssa.
Yritin tavoitella välikiriä 25 km kohdalla, mutta Lahden Pyöräilijöiden meno oli ylivoimaista, enkä pystynyt vastaamaan heidän irtiottoonsa hieman ennen lentokentän sivua. Jalkani tuntuivat jo siinä vaiheessa huonoilta. Ne eivät tykänneet tasaisesta kovavauhtisesta pyörittämisestä, mitä maantietyyppinen ajorytmi vaatii, vaan kaipasivat selkeämpää ylämäki-alamäki–rytmiä. Niinpä Lahden Pyöräilijät pääsivät karkaamaan hieman ennen 60 km kohtaa, jolloin letka hajosi kahtia ja jäin ajamaan takimmaiseen ryhmään. Letkamme yritti vielä ajaa etummaista ryhmää kiinni, mutta ei onnistunut siinä.
Myös Juha yritti auttaa minua alkumatkasta parhaansa mukaan vetämällä joitakin pätkiä, mutta hän väsähti noin 60 km kohdilla ja jäi köröttelemään loppumatkan itsekseen. Minä jatkoin kolmen hengen ryhmässä loppuun saakka ja sain loppumatkasta toiselta seurakaverilta vetoapua hiekkatieosuuksilla.
Maaliin sain ajella rauhassa, sillä tiesin olevani selkeä 2. Kolmas nainen oli kaukana takana, mutta myös Susanna oli polkenut jo pitkälle karkuun eikä hänen kiinnisaaminen ollut realistista. Loppuaikani tasan kolme tuntia oli sentään edellisvuotista aika paljon parempi, ja antoi minulle hyvän etumatkan JämiTriplaan, jos omasta suorituksesta jotain hyvää haluaa etsiä. Onnistunut suoritus Jämi-84:ssä tuntuu valuvan vuodesta toiseen ohi sormien. Täytyy todeta, että vahvuuteni eivät vain osu yksiin tämän kisan kanssa. Onneksi Jämi xc-runista on jäänyt hyvät muistot kahden vuoden takaa. Juoksussa ei ole peesauksella mitään merkitystä ja siinä voi tehdä täysin oman suorituksen, minkä vuoksi olen taas innolla mukana 13.9.
Lavkarittet-maastokisa puhdisti minut Jämin pettymyksestä ja olen taas täynnä intoa. Reissu jätti kokonaisuudessaan mahtavan fiiliksen päälle ja treenit maistuvat taas. Elän mielikuvissani yhä Norjan vuonoilla ja sumuisilla vuorilla.
Matka alkoi torstaina 8.8., jolloin starttasimme Jyväskylästä viiden hengen porukalla kohti Kilpisjärveä. Mukana seurueessa olivat Jypsiläiset Mauri, Ismo, Vesa ja mieheni Juha. Taitoimme matkaa tila-autolla, jonka takatilaan saimme mahtumaan pyörät ja kassit. Ajoimme perille samana päivänä, joten automatka tuntui kyllä pitkältä. Onneksi ehdimme vielä illalla tekemään pienen jaloittelulenkin ja verryttelemään jäykistyneitä kinttuja kiipeämällä majapaikan vieressä kohoavan Salmivaaran päälle. Meillä oli mukava mökkimajoitus aivan Kilpisjärven "keskustassa", siis ihan kaupan vieressä. Kilpisjärvellä oli vielä lähes yötön yö ja aurinko paistoi korkealla vielä yhdentoista aikaan kontrastina Keski-Suomen jo pimenneisiin iltoihin. Niinpä illalla oli vähän unensaantivaikeuksia ja jouduin pimentämään silmät mustalla kaavulla.
 |
| Salmivaaralla |
Perjantai alkoi aurinkoisena ja kirkkaana, ilman ollessa +14 astetta. Navakka tuuli teki ilmasta kuitenkin viileän tuntuisen, erityisesti kun kotipuolessa oltiin hikoiltu reilu kuukausi jopa +30 asteen lämpötiloissa. Lähdimme aamupäivällä ajelemaan Saana-tunturin laitamille ja testaamaan samalla sopivia rengaspaineita kivikossa. Mäen reunoilta löytyi Maurin opastamana kiva sopivan kivikkoinen nousu, jossa sai hyvää tuntumaa seuraavan päivän kivikkoon. Kävimme Saanan päivätuvalla kääntymässä ja ihailemassa Saanajärveä. Tuuli puhalsi sen verran navakasti, että kovin kauaa ei voinut maisemia ihastella vaan matkaa oli jatkettava pian. Laskin ensimmäisenä mäkeä alas ja jäin odottelemaan jonkin matkan päästä, kun muita ei kuulunut. Pian viipymisen syy selvisi, kun Maurilta oli hajonnut rengas terävässä kivikossa. Lapin kivet ovat varsin teräväreunaisia Etelä-Suomen metsiin verrattuna. Sain kuvan siitä, että kisarenkaat pitäisi olla siis kestävät ja sellaiset, joissa voi käyttää pientä painetta. Loppuilta meni ajellessa kisan maalipaikalle Skibotteniin hakemaan numerolaput ja tutustumaan kisan lähtöalueeseen Hattengissa. Kävimme Skibottenissa myös Jäämeren rannalla ihastelemassa laskuveden esiin tuomia lukuisia pikkusilmukoita ja rakkolevää. Ihastuin aaltojen hiomiin sileisiin kiviin ja simpukoihin niin paljon, että keräsin niitä matkamuistoksi ja Eetulle tuliaisiksi.
 |
| Saana-tunturin lenkillä |
Kisapäivä oli lauantai ja lähdimme yhdeksän maissa ajamaan kohti Hattengissa sijainnutta kilpailun lähtöpaikkaa. Kisareitti oli 68 km mittainen ja koostui monipuolisesta maastosta. Reitin alku oli pelkkää enemmän tai vähemmän jyrkkää nousua aina 17 km saakka. Norddalenin laaksossa noustiin tunturissa puurajan yläpuolelle ja mäen jyrkin osuus noustiin serpentiinimutkaista kapeahkoa ja kivikkoista uraa, joka vaati tarkkaa ajosilmää, mikäli halusi säästellä renkaan kupeita teräviltä kiviltä. Mäen päällä odotti reitin korkein kohta 840 m meren pinnan yläpuolella, jossa oli samalla väliaikapiste. Tavoitteenani oli alittaa nousussa edellinen naisten ennätysaika, joka rapsahti kirkkaasti rikki ja tein uuden recordin 1.03. Ylämäkeen tuli lisähaastetta reitille aiemmin lähteneistä ikäsarjalaisista ja runsaasta kuntoilijajoukosta, joka tallusteli edessä välillä kaksi rinnakkain. Vaikka pyytelin kohteliaasti tilaa, ei reaktiot olleet monillakaan kovin nopeita ja jouduin hidastamaan paikka paikoin.
Mäen päältä lasketeltiin alaspäin kohti Lavkadalenia 22 km erittäin vauhdikkaasti. Soratie oli kuitenkin leveä ja hyväpintainen laskea ja vauhdin saattoi päästää kohoamaan suureksi. Skibottnilaaksoa kohti mentäessä reitti yhdistyi E8 asfalttitiehen, jota ajettiin vauhdikkaasti 10 km. Asfaltilla puhalsi navakka vastatuuli, joten kohdalle sattuneesta peesistä saattoi olla todellinen apu. Itse pääsin peesaamaan suurimman osan asfalttipätkästä, lukuun ottamatta pitkää nousua, jossa norjalaiset miehet antoivat minun vetää. Asfalttipätkä meni yllättävän nopeasti ja pian käännyimme pienemmälle kärrytielle, joka muuttui välillä kapeaksi poluksi. Reitti meni lopussa myös leirintäalueen läpi, jossa oli turisteja huutamassa kannustusta. Noin viisi kilometriä ennen maalia oli vielä yhtenäinen 400 m mittainen polkunousu, joka kulki ylös vielä lähes kokonaan putkelta hyvällä rytmillä. En ollut siihen mennessä ulosmitannut vielä kaikkea. Katselin loppumatkalla ajoaikaani ja huomasin, että olin rikkomassa selvästi edellisen naisten reittiennätysajan 2,55. Lisäksi radan loppua oli muutettu hitaammaksi, kun reitti ei noussut kulkemaan edellisvuosien tapaan isolle tielle vaan mutkitteli loppuun saakka pientä muhkuraista polkua pitkin, minkä vuoksi reitin arvioitiin hidastuneen noin 5 min edellisvuodesta. Siten loppuaikani 2,47 oli hienoa luettavaa.
Juha oli jäänyt minusta heti alussa, kun pitkä nousu alkoi jyrkkenemään ja ajeli lähes koko ajan yksin päästen loppuaikaan 2.51. Ajalla irtosi M30-luokan voitto. Mauri sijoittui M60-luokassaan toiseksi ja Ismo M50-luokassa viidenneksi.
Keli kisassa oli mitä parhain, vaikka pelkäsin aluksi aiemmasta kokemuksesta johtuen oikukkaita Jäämeren säitä. Aurinko paistoi koko kisan ajan ja lämpöä oli melkein +20 astetta. Jouduin matkalla riisumaan lisähihatkin pois ja avaamaan ajopaidan vetoketjua, kun vähemmälläkin tarkeni. Maalissa minua haastateltiin ja kuvailtiin sekä onniteltiin paikallisten puolelta. Kisaa seurasi palkintojenjakojuhla, joka juonnettiin myös englanniksi. Sain vaivan palkaksi norjan kruunuja sisältävän kirjekuoren ja lasisen kunniapalkinnon.
Majoituimme kisan jälkeen Kilpisjärvellä vielä yhden yön, että saimme lähteä levänneenä ajamaan sunnuntaiaamuna kotiin. Reissusta ja kisasta jäi hienot muistot ja halu mennä uudestaan. Kisajärjestelyt olivat toimivat ja ilmapiiri fantastinen, niin kuin ulkomaankisoissa yleensä. Lisäksi Mauri toimi hyvänä matkaoppaana eikä paikkojen etsimiseen mennyt aikaa. Kisajärjestäjät olivat otettuja suomalaisista osallistujista ja pyysivät auliisti osallistumaan uudelleen. Toivottavasti pääsen osallistumaan kisaan myös tulevina vuosina.
Kisasivut
lavkarittet.no
 |
| Kisan jälkeen |
Ensi viikonlopuksi lähdemme kyläilemään Sulkavalle ja ajan samalla nyt toista kertaa järjestettävän Imatra mtb:n. Tiedossa on 60 km edestä hienoiksi kehuttuja polkuja.
Matkamuistoista nauttien
Sini
