Sitten viimeisen kirjoituksen on
ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista. Olen kisannut Tampereen
Pyrinnön hiihtojen jälkeen 4 kertaa ja viettänyt
viikon USAssa American Birkebeiner Worldloppet -kisan tiimoilta. Olen
ollut matkan jälkeen niin väsynyt, etten ole oikein
jaksanut motivoitua kirjoittamaan. Jetlag kotiin tultua kesti tasan
viikon ja päivällä sain tehtyä vain
välttämättömimmät kotiaskareet, kaupassa
käynnit ja ruoanlaitot. Jouduin nousemaan aamuisin normaaliin
aikaan viimeistään kahdeksalta Eetun tullessa iloisesti
herättämään, vaikka uni ei illalla tullut silmään
koskaan ennen puolta yötä. Vauhdikas 3-vuotias ei myöskään
suo äidille juuri minkäänlaista päivälepoa
vaan koko ajan on touhuttava jotain. Siten palautumiseni kovista
kisoista ja matkaväsymyksestä ei mene aina yhtä
nopeasti kuin vain omasta itsestään huolehdittaessa.
Joka tapauksessa reissu oli mahtava ja
päätös lähteä oli ehdottomasti oikea.
Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä kokemaan tuo
fantastinen tapahtuma Yokon-tiimissä yhdessä toisen
jyväskyläläisen hiihtäjän Jussi Simulan
kanssa. Tilaisuus tuli aika viime tipassa vain kolme viikkoa aiemmin
ja asia varmistui lopullisesti vasta vajaat kaksi viikkoa ennen
lähtöä. Ajatus tuntui jännittävältä
ja ensin epäröin hieman, sillä en ollut matkustellut
paljoa eikä kokemusta ollut jetlagista eikä suurista
lentokentistä. Ajatus valtameren taakse lähtemisestä
ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja tiesin tilaisuuden
olevan tarttumisen arvoinen. Lisäksi meistä huolehtimassa
paikan päällä oli syntyperäinen suomalainen
Minneapolisissa asuva Ahvo Taipale. Ahvo tunsi hyvin Birkebeinerin
järjestäjät ja tapahtuman kulun ja hän lupasi
kuljettaa meitä paikan päällä ja auttaa kaikessa
mahdollisessa. Niinpä rohkaistuin lähtemään
reissuun kahdestaan Jussin kanssa, ilman omaa huoltajaa. Olihan
minulla vajaa pari viikkoa aikaa tehdä esta-hakemus, pakkailla
ja järjestellä pojan hoitoasiat reissun ajaksi mieheni
ollessa viikolla normaalisti töissä.
Sunnuntaina 16.2. ehdin tehdä
Laajavuoressa hyvän viimeistytreenin, kun hiihdin pk-kisoissa
miesten sarjassa vajaan 10 km matkan. Kulku oli kutakuinkin
kohdillaan ja olo tuntui perushyvältä, joten saatoin lähteä
reissuun hyvillä mielin. Lähtö oli edessä
maanantaina 17.2., jolloin matkustimme illalla Helsinkiin ja yövyimme
lentokenttähotellissa ollaksemme valmiita tiistaina klo 7
lähtevälle lennolle. Matka eteni KLM-lentoyhtiön
koneella Amsterdamiin ja sieltä välilaskun kautta
Delta-airlinesin koneella Minneapolisiin. Matka kesti kaikkiaan noin
14 tuntia + odottelut välissä Amsterdamissa, kun
Minneapolisista oli vielä yli kolmen tunnin ajo Haywardiin
kilpailun maalialueelle, jossa majoituimme. Amerikan tullissa
seisominen Minneapolisiin päästyä oli väsyttävä
kokemus. Kun tullimiesten tenttauksesta ja jonossa seisomisesta oli
selvitty, Ahvo oli meitä vastassa lentokentällä ja
lähdimme samantien ajamaan Haywardiin. Matkalla poikkesimme
vielä Ahvon Finnsisu-urheilukaupassa, jossa hän myi paitsi
hiihtovarusteita ja vaatteita niin myös suomalaisia saunoja.
Illalla perillä Haywardissa oli tiedossa tervetuliaisillalinen
yhdessä muiden maiden elite-hiihtäjien kanssa paikallisessa
ravintolassa. Lopulta majapaikkaan päästyämme kello
oli vähän yli iltakahdeksan eli suomenaikaa hieman yli
neljä yöllä, joten ei ihme että väsytti,
sillä olimmehan valvoneet yön yli. Uuteen rytmiin
siirtyminen edellytti vielä parin tunnin sinnittelyä, että
unta riittäisi aamuun asti paikallista aikaa.
Keskiviikkona kävimme tutustumassa
Birkien reitin loppuosaan, kun hiihdimme 18 km matkan reitin väliltä
maaliin saakka. Samalla otin tuntumaan Jussin Yokon suksiin, jotka
olivat hieman pidemmät, mihin olin tottunut. Totuin äkkiä
188 cm suksiin, vaikka omani ovat 182 cm pitkiä. Itseasiassa
pitkä suksi tuntui hieman rauhallisemmalta hiihtää ja
lipui lumen päällä vähintään yhtä
hyvin. Reitin loppuosalla oli hyviä nousuja ja pohdimme, miltä
kisassa tuntuu tulla niitä. Siinä vaiheessa emme viellä
osanneet aavistaa, mitä kisapäivän kelin suhteen on
edessä. Illalla kävimme perinteisessä jenkkityylisessä
Sawmill`sin saluunassa syömässä mitäpä muuta
kuin hampurilaiset ja ranskikset. En malttanut olla tilaamatta
myöskään paikallista olutta little-koon ollessa 0,5
l☺.
Lähdössä tutustumaan latuun
Torstai aamuna olo oli edellisiä
päiviä pirteämpi ja jetlag helpottamassa 10 tunnin
yöunien jälkeen. Edessä oli Haywardin pääkadulla
hiihdettävä 300 m kutsuvierassprintti, jossa hiihdettiin
150 m yhteen suuntaan suoralla kadulla, kierrettiin tolppa ja tultiin
sama takaisin. Kisa ei kuulostanut yhtään minun jutultani,
mutta päätin osallistua ollakseni hengessä mukana.
Periaatteena oli mies miestä ja nainen naista vastaan
kisaaminen, jossa häviäjä oli heti pois pelistä.
Sain arvalla vastaani heti kovimman mahdollisen naisen, joka jätti
minut taakseen näytöstyyliin heti kertalaakista. Jussi sai
sentään kisata kaksi kierrosta, koska hän voitti
ensimmäisen vastustajansa. Fiilis kisassa oli kuitenkin leppoisa
ja oli kokemus sinänsä olla mukana ja tulla huomioiduksi
suomalaisena. Kisan jälkeen tarjolla oli jenkkityyliin mahtavat
eväät; jättimäiset täytetyt sämpylät,
kahvia ja leivoksia sekä amerikkalaista kanakeittoa. Sinä
iltana ei enää tarvinnut käydä muualla syömässä.
Illalla kävimme hakemassa kisakeskuksesta vielä
numerolaput, ja katselimme messualueen kojuja. Esillä oli niin
hiihto, juoksu kuin pyöräilykin, tavaraa oli paljon ja niin
myös ihmisiä. Käteeni ei kuitenkaan tarttunut mitään
ja päätin jättää tuliaisten ostamisen
myöhemmäksi. Majapaikkaan ajaessamme huomasimme
sääennusteiden käyneen toteen ja lunta oli alkanut
sataa suomalaisen mittapuun mukaan huomattavalla vauhdilla. Pyry oli
erittäin sakea ja lunta oli jo iltaan mennessä kertynyt 15
cm. Halusin illalla ennen nukkumaan menoa lähteä vielä
nauttimaan puhtaasta valkoisesta lumesta, josta Suomessa ei tänä
talvena ole ollut tietoakaan ja lähdin pienelle juoksulenkille
otsavalon kanssa. Pimeässä maantien vartta juostessani tuli
pian orpo olo, kun en nähnyt valon kanssa mitään
näkökenttään satavan lumen viedessä kaiken
näkyvyyden. Joka puolella oli pimeätä ja omat jälkeni
olivat hetkessä peittyneen lumeen. Onneksi muistin, että
muutoin hiljaisella tieosuudella oli yksi valaistu talo ennen meidän
majapaikkaan kääntyvää tienhaaraa ja löysin
sen perusteella takaisin, tähän astisen elämäni
sakeimmassa lumipyryssä.
Suksien testausta
Perjantaiaamuna herätessämme
lunta oli tullut 35 cm, juuri sen verran kuin oli ennustettukin. En
ihmetellyt enää, miksi kaikki puhuivat Haywardissa
torstaina melkeimpä vain lumimyrskystä. Saimme kahlata
polvia myöten lumessa lopun reissun ajan 150 m matkan
edestakaisin isomman tien varteen, kun majoituspaikkamme tietä
ei aurattu. Kävimme syömässä puolen päivän
maissa norjalaisessa ravintolassa, jossa oli parhaan makuinen koskaan
syömäni wrap-kääryle ja jälkiruuaksi vielä
perinteiset amerikkalaiset omenapiirakat vaniljajäätelöllä.
Lounaan jälkeen halusin tutustua vielä reitin alkupäähän,
jossa oli tiedossa latuprofiilin mukaan kovimmat nousut. Ahvo kuskasi
minut sähkölinjojen luokse neljän kilometrin päähän
lähdöstä, josta hiihdin 22 km kohdalle OO-tienhaaraan,
jossa oli pysäköintialueet ja välimatkan
huoltorakennus. Katselin hieman epätoivoisesti edessä
olevaa latua, johon minun piti lähteä hiihtämään.
Ura oli satanut latukoneen mentyä hetkessä uudestaan umpeen
ja kova tuuli kinosti lunta ladulle. Halusin kuitenkin nähdä
tärkeän alkumatkan osuuden, niin tietäisin reitin
kokonaisuudessan huomista kisaa varten. Eteneminen oli todella
hidasta nihkeässä pyrylumessa ja nousut tuntuivat suurilta
isolla s-kirjaimella. Hiihdin hiljaa, mutta jouduin silti tekemään
tarpeettoman kovasti töitä seuraavan päivän kisaa
ajatellen. Reissuun meni vajaat kaksi tuntia ja siten arvioitua
paljon kauemmin aikaa. Ahvo oli jo huolestunut viipymisestäni
huonossa kelissä. Loppuilta meni kisaan valmistautuessa ja
tankkaillessa. Urheilijoille oli järjestetty eri puolilla
pastabuffetteja ja me vierailimme lähtöalueella Cabelin
koulurakennuksessa syömässä spagettia.
Lauantaina kisa-aamuna kello oli
soimassa jo klo 5.15, mutta olin ollut hereillä jo ennen sitä.
Kisaa edeltävä yö on monesti hieman kevyemmin nukuttu.
Aamu valkeni kireässä pakkasessa mittarin näyttäessä
-16 celsiusta. Kylmyyttä lisäsi kaksinverroin navakka
tuuli. Arvoin aamulla vaatetusta, jolla tarkenisin hiihtää
ilman liikaa hikoilua. Valitsin päälle pantavaksi vain
yhden windstopper-kerraston kilpatrikoon alle sekä kasvojen
suojaksi torvimallisen huivin ja poskiin urheiluteippiä.
Asuvalintani osoittautui sittemmin liian kevyeksi ja jälkiviisaana
olisin pukenut päälle vielä toisen kerraston, mikä
olisi auttanut lihaksia pysymään paremmin lämpöisinä.
Ahvo tuli hakemaan meitä jo klo 6 tienvarresta, johon kahlasimme
taas polviamme myöten. Autoillessamme kohti Cabelin lentokenttää
katselin auton ikkunasta tuulessa huojuvia puita ja minua alkoi
jännittää edessä oleva koitos. Jännitin
enemmän kylmyyttää ja tuulta kuin itse kisasuoritusta.
Kisapaikalla autosta noustessani tunsin tuulen olevan raju ja tuulen
suunta täysin vastainen lähtöalueella. Aukea
lentokenttä oi pahin mahdollinen paikka tuossa tuulessa ja olin
aivan jäässä toppatakki päälläni.
Suksia testatessani keli tuntui todella nihkeältä, mutta
sain Jussilta lainaan suksiparin, joka kulki kohtuullisesti erittäin
nihkeässä lumessa. Uskon, että monella muullakin
kilpailijalla oli sama havainto kelin nihkeyden suhteen. Aika ennen
lähtöä kului nopeasti ja minulle meinasi tulla pieni
paniikki, kun huomasin että olin ottanut autolta vahingossa eri
parin sauvat, yhden oman ja yhden Jussin sauvan, joka oli
huomattavasti omaani pidempi. Juoksin ruuhkassa takaisin autolle ja
onneksi miehet olivat vielä autolla ja sain sauvan vaihdettua
oikeaan. Samalla sain myös hieman lämmittelyä, sen
jäätyä muutoin turhan vähäiseksi
olosuhteista johtuen. Naisten lähtö oli aamulla todella
varhain jo klo 8 ja hiihtäjät kutsuttiin lähtöalueelle
jo varttia ennen. Katsoin, että muut naiset riisuituivat
aikaisin ja hämäännyin itsekin heittämään
lämmittelyvaatteeni pois turhan aikaisin. Muutama minuuttikin
rajussa tuulessa oli jäätävää. Lopulta
lähtölaukaus pamahti ja lähtö tasatyöntäen
onnistui minulta hyvin, sain heti hyvän kyttäyspaikan letkassa
muutaman parhaan joukossa. Katselin kolme kilometriä tilannetta
hieman taaempaa, mutta linjan nousuissa letkan vauhti hidastui ihan
kävelyvauhtiin ja lähdin tekemään vetotöitä.
Ajattelin hieman venyttää letkaa, jotta naisia tippuisi
pois pääjoukosta, joka oli siinä vaiheessa vielä
turhan suuri.
Sukset tuntuivat luistavilta
erityisesti alavilla kohdilla, jossa pyrin hiihtämään
taloudellisesti pitkällä rennolla liuùlla. Reitti
oli saatu hyvään kuntoon edellispäivän lumisateen
jälkeen ja latupohja oli sopivan kova. Olin ensimmäisen
juottoon n. 12 km saakka vetohommissa, minkä jälkeen
hiljensin vauhtia, hiihdin sivuun ja odotin, että joku toinen
vetäisi hetken aikaa. Halukkaita ei oikein löytynyt, mutta
kärsivällisesti sivussa odotettuani Italian Antonella
Comfortola tuli hetkeksi vetohommiin ja jatkoin toisena hänen
perässään. En halunnut mennä taaemmaksi letkassa,
kun odotin 22 km kohdalla tulevaa kirimaalia, jonka voittajalle oli
palkintona 500 $. Uskoin, että
sprinttiominaisuuksiltaan vahvat USAn naiset, jotka eivät olleet
vetohommia siihen mennessä tehneet, veisivät kirimaalin
voiton, mutta ainahan pitää yrittää.
Edellispäiväinen reittiin tutustuminen osoittautui
kuitenkin hyödylliseksi ja muistin hyvin pitkän nousun,
joka lähti kirimaalin alapuolelta. Olin siinä vaiheessa
hyvissä asemissa ja leveä latubaana mahdollisti Antonellan
ohittamisen ja irtioton ylämäkeen. Kuulin hetken aikaa
Antonellan seuraavan perässä ja jatkoin kovaa vauhtia kohti
kirimaalia. Olo tuntui vahvalta ja huomasin pian äänten
takaa vaimenevan ja tiesin voittavani kirimaalin. Maalin ylitettyäni
vilkasin taakse ja muut naiset olivat jääneet reilusti. Oli
hieno tunne voittaa kirimaali ja uskoin siinä vaiheessa olevani
vahvasti kolmen parhaan joukossa lopputuloksissa.
Hengähdin hetken kävelyvauhtia
hiihtäen ja odotin, että muut naiset saavuttivat minut.
Menin takaisin letkaan hiihtämään Antonellan taakse ja
halusin levätä siinä hetken peesaten. Lähestyttäessä
kisan puolimatkaa USAn Caitlin Gregg alkoi selvästi toteuttaa
suunnitelmaansa ja nousta kohti kärkeä letkan takaosasta,
jossa hän oli peesaillut siihen saakka. Porukka oli vieläkin
turhan suuri ja vauhtia oli pidettävä yllä, jotta
ratkaisut eivät jäisi loppukiriin. Lähdin seuraamaan
Caitlinia ja Antonella seurasi minua. Vauhti kasvoi selvästi ja
muut naiset alkoivat hieman jäädä. Ei mennyt kauan,
kun miesten kärkiletka saavutti meidät yllättävän
varhaisessa vaiheessa ja Caitlin iski todella kovalla rytmin
muutoksella miesten peesiin. Halusin vastata vetoon ja pysyä
mukana, mutta siinä vaiheessa aloin tuntea lihaksissa
jäykkyyttä ja huomasin kärsiväni jo tässä
vaiheessa energiavajeesta. Tilanne ei ollut hyvä loppua
ajatellen ja en uskaltanut repiä väkisin perään
vaan jäin Antonella kanssa kahdestaan hiihtämään.
Tajusin, että kylmyys oli kuluttanut huomattavasti normaalia
enemmän energiaa ja suunnitellut juottopisteet olivat turhan
harvassa olosuhteisiin nähden. Järjestäjien pisteillä
tarjotut urheilujuomat olivat auttamatta liian laimeita ja minua
harmitti, etten ollut ottanut mukaan omaa geelivyötä
varaenergiaa varten. Yritin peesailla Antonellaa mahdollisimman
paljon, mutta krampit vain pahenivat koko ajan. Tiesin niiden
johtuvan kylmyydestä, jota vastaan olin taistellut vetojuhtana
pitkiä matkoja. Tuulessa puskiminen letkan kärjessä
oli kuluttanut liian paljon voimia ja ehkä kirimaalin irtiotto
osaltaan lisäsi hetkellisesti liikaa energianhukkaa. Ajattelin
kuitenkin pystyväni vähintään kolmanteen sijaan,
sillä muut naiset olivat jääneet taakse jo silmän
kantamattomiin, vain Caitlinin ollessa meidän edellä. Siinä
vaiheessa en vielä tiennyt, että tärkeä viimeinen
juotto, johon olin varannut energiageelin jäisi saamatta. Odotin
juottoa Antonellan perässä sinnitellen mahdottoman jäykillä
jaloilla, mutta juottajaamme Ahvon tuttavaa Keviniä ei näkynyt
missään. Voimat ehtyivät koko ajan lisää ja
kilometrit tuntuivat vastatuulessa normaalia pidemmiltä.
Antonella näki tilaisuutensa tulleen parin miehen ohittessa
meidät ja iski nopeasti heidän peräänsä.
Siinä vaiheessa en tahdostani huolimatta enää saanut
mitään käskyjä lihaksiin, vaan yritin jollain
tavalla selvitä tajuissani maaliin. Tunsin tajuntani hämärtyvän
ja päässä ei liikunut enää mitään
selkeitä ajatuksia. Onneksi reitiltä ei voinut eksyä
ja suuntasin maalia kohti. Huomasin takaa lähestyvän USAn
naisen ja roikuin väkisin hänen perässään
viimeiset kilometrit. Yritin lopussa olevalla kolmen kilometrin
mittaisellä järven jäällä vielä mennä
edelle ja lisätä vauhtia, mutta hän seurasi helposti
peesissä raatelevassa tuulessa ja silloin tiesin olevani tänään
maalissa sijalla 4. Olin voittaja itselleni, kun ylitin lopulta
maaliviivan. Jalkani lähtivät täysin alta maalissa,
enkä muista milloin olisin aiemmin ollut niin tyhjentynyt
energiasta. Toisaalta en ollut koskaan hiihtänyt pitkää
kisaa myöskään niin kovassa kylmyydessä ja
tuulessa, enkä osannut ottaa riittävästi huomioon
kylmyyttä energian tarpeessa. Uskon, että viimeinen juotto
onnistuessaan olisi antanut minulle lisävoimia loppuun ja olisin
pitänyt takanani USAn hiihtäjän. Mutta onnistunut
suoritus on aina kokonaisuus, eikä urheilijana voi vaikuttaa
ihan kaikkeen. Tässä tapauksessa juottajamme oli jäänyt
jumiin liikenneruuhkaan, eikä ollut ehtinyt varman tuntuisesta
aikataulusuunnitelmastamme huolimatta perille.
Maalissa oli hyvä olla ja tuntui
hienolta, kun USAn Suomen suurlähettiläs tuli halaamaan
minua maalissa. Maaliintulo Haywardin pääkadulla oli
kerrassaan upea kokemus. Tunnelma maalia lähestyttäessä
oli ennen kokematon. En ollut ollut koskaan vastaavassa
huutomyrskyssä ja kannustuksessa. Amerikkalaiset osaavat
kannustaa sydämensä kyllyydestä kaikkia urheilijoita
ja jokainen saa huomiota osakseen. Kisa oli mahtava, järjestelyt
ensiluokkaisia, latu levein, jolla olen koskaan hiihtänyt ja
ihmiset todella sydämellisiä. Tiesin tämän
kokemuksen jäävän mieleeni loppu elämäkseni.
Erityisesti naisten oma lähtö ja aalloittain porrastetut
lähdöt eri luokissa toimivat täydellisesti näin
isossa kisassa. Mielestäni lähtöjen porrastus
pienempiin ryhmiin olisi hyvä idea muihinkin massahiihtoihin,
sillä se lisäisi urheilijoiden tasapuolisuutta ja auttaisi
kaikkia pääsemään paremmin oman kuntonsa
mukaiseen suoritukseen, alun jonossa seisomisen sijaan.
Norjalaisessa ravintolassa
Kisan jälkeen ruoka norjalaisessa
ravintolassa maistui ja tyhjät tankit alkoivat täyttyä.
Kävimme ruokailun jälkeen vielä tapaamassa paremmin
Suomen suurlähettilästä ja muita suomensukuisia
amerikkalaisia. Lisäksi meille tarjoutui illaksi mahdollisuus
mennä suomalaiseen saunaan amerikkalaisen perheen luokse, jonka
isällä oli suomalaiset sukujuuret. Kokemus oli hieno ja
sauna todella perinteinen tummasta hirrestä rakennettu jykevä
rakennus, jossa oli perinteiset suomalaiset löylyt. Saunan
jälkeen suuntasimme vielä palkintojuhlaan Haywardin
keskustassa olevaan juhlatelttaan, jossa oli musiikkia ja
juomatarjoilua.
Välikirien voittajat
Kotiinlähtö oli edessä
seuraavana aamuna klo 8, jolloin lähdimme ajamaan
Minneapolisiin. Pyörähdimme Minneapolisin reunalla olevassa
suuressa ostoskeskuksessa, joka oli minulle liian suuri enkä
osannut oikein shoppailla erikoisliikkeistä mitään.
Onneksi löysin yhden tavallisen kaltaisen vaatekaupan, josta
sain tuliaisostokset tehtyä. Ennen kotimatkaa kävimme vielä
Ahvon kotona 2-kerroksisessa suomalaisessa hirsitalossa ja
katsastamassa Minneapolisin hienot fis-kriteerit täyttävät
ladut, joita myös Ahvo oli ollut rakentamassa. Suuntasimme
lentokentälle Minneapolisin ja St Paulin kautta paikkoja
katsellen ja muutamaa upeaa rakennusta ihmetellen. Edessä oli
vielä pitkä kotimatka yön yli matkustaen. Ajatus
Helsingissä lentokentällä vastassa olevasta
perheestäni auttoi kuitenkin jaksamaan pitkän lentomatkan.
Lopuksi haluan osoittaa
erityiskiitokset suksimerkki Yokolle ja Yokon tiimille, jotka
tarjosivat minulle tätä matkaa ja mahdollistivat reissun
toteutumisen sekä Jussille ja Ahvolle, jotka muodostivat tärkeän
tukilenkin paikan päällä! Pieni pala sydäntäni
jäi Haywardiin ystävällisten ihmisten keskelle. Omalta
kohdaltani voin sanoa, että kertomukset American Birkebeinerin
uskomattomasta ilmapiiristä eivät ole tuulesta temmattuja.
Toivottavasti saan joskus vielä tilaisuuden kokea sen uudelleen.
Ahvo ja Jussi Haywardin sulalla pääkadulla, johon ajettiin lumet yhdessä yössä.
Matkamuistoista nauttien Sini
