Extreme Run Vantaa 17.5.

Huomasin tämän mielenkiintoisen tapahtuman Juoksija-lehden kisakalenterista talvella ja päätin jo silloin osallistua. Porkkanaksi kisaan oli laitettu mukavat rahapalkinnot. Reittikuvauksen perusteella tiedossa oli raskas rata Hakunilan hiihtouria myötäillen ja radalla oli 24 estettä jokaista kahdeksan kilometrin kierrosta kohti. Rata kierrettiin kahdesti, jolloin esteitä tuli ylitettäväksi 16 kilometrin matkalla yhteensä lähes 50. Juoksuosuudet eivät minua etukäteen juuri mietityttäneet vaan lähinnä esteet ja niiden ylittämistekniikat. Niinpä halusin mennä paikanpäälle jo edellisiltana hieman katsastamaan esteitä. Saimme majoituksen Juhan sukulaisen luota Sipoosta, joten rataan tutustuminen järjestyi hyvin ennakkoon. Perjantaina radalta puuttui vielä osa esteistä ja ratamerkinnät olivat kesken, joten en saanut kokonaiskuvaa reitistä, mutta pääsin hieman ennakkoon harjoittelemaan osaa esteistä. Perjantaina reitti vaikutti tosi kimurantilta ja minua alkoi askarruttamaan, että mahdanko pysyä reitillä ollenkaan, sillä rata kiersi syheröä pienellä alueella ja palasi monta kertaa maali- ja lähtöalueen tuntumaan lähtien sieltä uudelleen maastoon. Esteet vaikuttivat fyysisiltä ja edellyttivät paljon hyppimistä ja ponnistusvoimaa. Jonkin verran piti avustaa myös käsillä varsinkin kiipeämistä edellyttävillä esteillä.

Reittiin tutustuessani huomasin, että juoksuosuudet olivat pääosin jatkuvaa ylä- ja alamäkeä sekä välillä muhkuraista heinäpeltoa, joten niillä ei pääsisi lepäämään oikeastaan ollenkaan. Kisasta oli tulossa fyysisesti todella raskas, kun jalat ovat varmasti hapoilla ennen jokaista estettä. Esteinä oli mm. korkea heinäpaalieste, ryömintä matalan verkkoesteen alta mutaliejussa, kallioisen metsämaastorinteen laskeutuminen, isojen autonrengaskasojen ylittäminen, isohkon puron ylittäminen uiden, pienen kivikkoisen puron ylittäminen kahlaten, valtavien Goljatin pyramidiportaiden kiipeäminen ja laskeutuminen hyppien alas, kiipeilyverkkoeste, vedellä täytetyn ison vaihtolavan ylittäminen ja romuautoeste autojen yli hyppien.

Heinäpaaliesteellä

Kisapäivä aukeni upeassa kesäsäässä. Onneksi päivästä oli tulossa lämmin, sillä se helpottaisi jääkylmien vesiesteiden ylittämistä. Mahdollinen vesiesteillä kangistuminen pelotti minua eniten ja nyt näytti siltä, että auringon lämpö huolehtii lihasten lämpimänä pysymisestä koko matkan ajan vesiesteiden toimiessa lähinnä "mukavina" viilentäjinä matkan varrella. Saapuessamme Hakunilan urheilualueelle puoltatoista tuntia ennen starttia oli paikalla jo todella paljon porukkaa. Tapahtumaan odotettiin 5000 osallistujaa, joista suurin osa osallistui hupisarjaan mitä erilaisempiin naamiaisasuihin pukeutuneena. Osa oli todella hauskannäköisiä virityksiä ja niihin oli todella käytetty vaivaa. Eetulla oli päivän aikana todella paljon ihmeteltävää, kun aikuiset naamiaisasuiset ihmiset hyppivät liejussa ja autojen päällä. Touhu oli todella lapsenmielistä ja tapahtuma oli haluttu rakentaa mahdollisimman rennoksi. Kilpasarjaan osallistuvat olivat kuitenkin enemmän tosissaan ja useimmat pukeutuneet tavallisiin urheilutrikoisiin. Minun edessäni viipotti karkuun kuitenkin koko ajan yksi vihreäasuinen menninkäinen kukka kädessään, enkä saanut tuota liukasliikkeistä satuhahmoa millään kiinni. Taisi kaveri voittaa kirkkaasti ainakin naamiaisasuisten miestensarjan.

Toki sain kovaa vastusta myös naisista, sillä mukana oli kovia suunnistajia ja hyviä juoksijoita. Hiidenkiertäjiä edustanut suunnistajanainen oli edessäni pitkään ja ihailin hänen sujuvaa esteiden ylittämistään. Välillä näytti jo siltä, että kisa ratkeaa esteillä, joissa jäin hänestä joka kerta ja jouduin juoksemaan esteillä tulleen eron aina kiinni. Minulla oli juostessa kuitenkin kovempi nopeus ja jaksoin kuroa eroa erityisesti ylämäissä kiinni, jolloin taktiikakseni kisan aikana muodostuikin juoksuvauhdin kiristäminen loppua kohden. Yritin juosta välit niin kovaa kuin mahdollista ja ylittää esteet enimpiä koheltamatta. Taktiikka näytti toimivan ja sain pientä eroa aikaiseksi toisen kierroksen puolen välin jälkeen. Kilpailua mutkisti hieman edessä ollut tuhatpäinen hupisarjalaisten joukko, joita piti kierrellä ja ohitella ojanpenkereiden kautta. Esteillä joutui huutamaan tilaa itselleen, mutta suurin osa antoi tietä kiitettävästi huomatessaan kilpailijan tulevan. Loppu meni yllättävän voimakkaasti henkisellä latauksella ja voimalla runnoen. Maalisuoralla "nakit silmillä" kurvasin ensin väärälle kaistalle, mutta onneksi järjestäjät huusivat perääni ja kurvasin takaisin oikealle maaliin vievälle kaistalle, sillä kolmas kierros olisi ollut jo minullekin liikaa (-:

Romuautojen ylitystä

Maalissa oli todellinen voittajafiilis, kun takana oli tiukka kilpailu ja eroa toiseksi tulleeseen suunnistajanaiseen tuli lopulta vain 15 s. Samalla olin tyytyväinen reitistä selvittyäni, sillä esteet olivat jokainen omalla tavallaan vaativia erityisesti kangistuneilla jaloilla. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni extreme-juoksusta ja varmasti tulen osallistumaan tämän kaltaisiin kisoihin vielä tulevaisuudessakin. Rohkaisen kaikkia muitakin rennolla asenteella kilpailevia osallistumaan ja saamaan vaihtelua tavalliseen juoksuun. Tämän jälkeen tavalliset kisat tuntuvat taas helpoilta.

Tulokset http://www.extremerun.fi/

Nyt edessä häämöttää jo ensimmäiset maastopyöräkisat ja pääsen kokeilemaan uutta Bergamontiani vihdoin kisavauhtisessa ajossa. Tuntumaa pyörään olen saanut jo paljon ja yhteistyö sujuu! Odotan innolla tulevia koitoksia.

Kesäisissä fiiliksissä Sini

Voittajana maalissa

SM-maastot Lempäälä

Juhlistimme äitienpäivää koko perheen voimin Lempäälän SM-maastoissa 11.5. Olisin mielellään juossut lauantaina myös aikuisurheilijoiden SM-kisan, mutta valitsin JKU:n edustamisen sunnuntain yleisessä sarjassa joukkuekisan vuoksi. Yksi mahdollisuus olisi ollut yöpyä lähempänä ja juosta molempina päivinä, mutta reissaamista on tullut talven mittaan niin paljon, että arvostin kotona nukuttua yötä.

Vielä lauantaina jouduin hieman empimään lähtemistäni kisaan epämääräisten flunssaoireiden vuoksi, joihin liittyi vatsakipuja. Jätin päätöksen lähtemisestäni sunnuntaiaamuun ja onneksi oloni oli hieman kohentunut yön aikana ja pysyimme lähtösuunnitelmassa. Koko matkan Lempäälään satoi vettä melko rankasti mutta paikan päällä sää poutaantui sopivasti ja kaksi tuntia ennen lähtöä kuluivat rennoissa fiiliksissä. Tunnelma SM-maastoissa on jotenkin kotoinen ja eri tavalla lämminhenkinen kuin esimerkiksi SM-hiihdoissa, joissa median rooli on paljon suurempi. Vaikka nytkin oli TV-kamerat paikalla, ei niiden rooli erityisesti korostunut. SM-maastot ovat minulle matalan kynnyksen tapahtuma, joihin voi mennä mukaan sen hetkisellä kuntotasolla mitenkään erityisesti valmistautumatta.

Lähtölaukauksen pamahdettua naisjuoksijat kirmasivat liikkeelle todella rivakasti. Monet panostivat lähtökiihdytykseen ja jouduin itsekin juoksemaan joukon mukana alussa todella kovaa. Heti alkusuoraa seuranneessa mutkassa tuli pientä sumppua ja jouduin haeskelemaan hyvää paikkaa. Juostessa on kuitenkin hiihtoon verrattuna paljon helpompi vaihdella paikkaa ja puikkelehtia joukossa eteenpäin, jolloin mahdollisesti huono lähtö ei pilaa niin paljoa kuin hiihdossa. Tietenkin massamaratonit ovat oma lukunsa, mutta niissä lähdöt ovatkin eri tavalla järjestettyjä. Taktiikkanani oli juosta kaksi ekaa kierrosta rennosti ja kiihdyttää lopussa vauhtia. Naiset lähtivät kuitenkin niin kovaa liikkeelle, että en halunnut tippua kovin kauaksi vaan yritin seurata isoa joukkoa edessäni. Vauhdinjaoksi muotoutui siten tilannetta lukien ensimmäinen kierros kovinten, toinen vähän hiljempaa ja kolmas vielä hiljempaa. Mutta sama kävi muillekin juoksijoille lähettyvilläni. Joillekin vielä rajummin kuin itselleni. Pääsin viimeisellä kierroksella vielä parin juoksijan ohitse ja sain tehtyä lopussa jopa pienen loppukirin, mikä kertoi siitä että vauhdinjako ei ollut kuitenkaan täysin epäonnistunut. Maalissa olin jopa viime vuotta hyväkuntoisempi, eikä olo ollut oksettava niin kuin joskus juoksukilpailuiden maalissa. Lopputuloksena oli sija 16., mikä on yhden pykälän heikompi kuin vuosi sitten, mutta kisa oli osallistujien suhteen kovempitasoinen, joten juoksuna arvostan tämän kyllä edellisvuotta paremmaksi. Joukkuekisassa sijoituimme tänä vuonna myös hieman viime vuotta alemmaksi sijalle 6.

Päivästä jäi kiva fiilis. Kisat olivat todella hyvin järjestetyt, reitti esimerkillisesti merkattu ja hyväpintainen juosta. Mäkiä olisin kaivannut "ylämäkityyppinä" reitille enemmän, sillä vaihtelevuutta oli nyt haettu lähinnä useilla käännöksillä ja pienillä loivilla nousuilla. Reitillä oli yksi jyrkkä, mutta sekin aika lyhyt nousu. Oli mukava huomata, että kisoihin oli uskaltautunut minun lisäkseni toinenkin todella kova hiihtäjä, enkä ollut hiihtäjien edustajana aivan yksin niin kuin viime vuonna. Niinpä tämäkin äitienpäivä oli paljon mieleenpainuvampi kuin kotona kahvikupposten äärellä vietettynä.

Tästä on hyvä jatkaa juoksuja ensi viikonloppuna Vantaalla! Toivon hieman lämpenevää kevätsäätä.

Lempäälän naisten tulokset: http://www.resultservice.fi/2014/sm_maasto_su/?action=show&sarja=N

Juosten ja pyöräillen

Olen ottanut kevään innolla vastaan vähälumisen talven jälkeen. Tuntuu että talvesta on jo pitkä aika, vaikka Lapponia-hiihdosta on vasta kolmisen viikkoa. Talven jälkeen olo aina kevenee, kun saa kuoria päältään talven vaatekerrokset ja tuntea tuulen paljaita käsivarsia ja sääriä vasten. Joka kevät tulee uudesti syntynyt olo, kun laji vaihtuu suksilta kokonaan juoksuun ja pyöräilyyn. Siirtymä noihin lajeihin ei tuota vaikeuksia, sillä pidän tuntumaa yllä niihin läpi talven. Tänä keväänä pääsin juoksemaan metsäpoluille ja pururadoille ennätysaikaisin jo huhtikuun alkupuolella, kun sulamisvesiä oli huomattavasti aiempaa vähemmän ja toisaalta aurinkoinen sää sulatti lumesta sitkeimmätkin varjopaikat. Palautuminen Lapponiasta sujui odotettua nopeammin, vaikka ensimmäinen viikko kisan jälkeen tuntui todella väsyneeltä. Palauttelin tekemällä vain kävelylenkkejä usean päivän ajan. Koko keho oli niin väsynyt, ettei tullut mieleen edes yrittää juosta. Huomasin taas jälleen metsässä kävelyn puhdistavan vaikutuksen mieleen ja kehoon. Laji, jonka hyötyä pitkään aliarvioin, on saanut jälleen uuden arvostuksen mielessäni.

Lapponia-hiihdosta meni siis reilu viikko ennen kuin otin juoksuaskelia. Siitä jo viikon päästä oli Pyynikki-juoksu Tampereella, jossa halusin tapani mukaan avata kevään juoksukauden. Kisa on minulle yksi mieluisimmista kympin juoksukisoista reittinsä puolesta, sillä nousumetrejä siinä on vertailun kestävä määrä. Eipä tule mieleen toista noin mäkistä kympin reittiä, jonka olisin kisassa juossut. Lähdin kisaan kovien juoksutreenien suhteen kylmiltään, sillä takana oli vain kolme kevyttä juoksulenkkiä. Minulla ei ollut osallistumisen lisäksi sen suurempia sijoitustavoitteita, joten 2. sija tuntui hyvältä kovien naisjuoksijoiden keskellä. Juoksin koko matkan viimeistä kilometriä lukuun ottamatta rinta rinnan kovassa kunnossa olevan puhdasverisen juoksijan Minna Haka-Riskun kanssa häviten hänelle lopulta vain 10 s. Niin kuin arvelin on talven pitkistä kisoista jäänyt todella kova vauhtikestävyyspohja ja herkkyyden lisääntyessä kesän myötä luotan yltäväni juosten ja pyöräillen koviin suorituksiin.

Monet ihmettelevät, kuinka jaksan kilpailla ympäri vuoden. Yksi avaintekijä siihen on erottaa toisistaan tärkeät ja vähemmän tärkeät kisat, ja uskaltaa lähteä vähemmän tärkeisiin ilman valmistautumista ja kovaa harjoittelua, vaikka keskellä peruskestävyysjaksoa. Vähemmän tärkeisiin kisoihin luen useimmat kesän juoksukilpailut sekä pienemmät pyöräkisat, jotka toimivat vain kovina harjoituksina esim. pk-jakson keskellä. Noihin kisoihin voin lähteä täysin rennosti ilman mitään odotuksia ja jännitystä, jolloin paukkuja säästyy tärkeisiin kisoihin. Toki tarvitsen myös lepoviikonloppuja, jolloin ei ole mitään kisoja. Pyrin huolehtimaan, että kalenterissani on myös täysin kisavapaita jaksoja ja viikonloppuja, jolloin keskityn vain hyvään perusharjoitteluun ja muihin rentouttaviin asioihin. On myös muistettava, että viime talvena kilpailin määrällisesti normaalia talvea vähemmän huonon lumitilanteen vuoksi ja sitä kautta intoa ja voimia säästyi kesäksi enemmän. Toiseksi kuormitusta vähentää myös aito rakkauteni urheiluun, jolloin tekeminen ei ala tuntua työltä vaan säilyy iloa tuottavana asiana. Jos tekeminen alkaa muuttua väkinäiseksi, on se minulle merkki nollauksen tarpeesta. Vielä kolmantena kerrottakoon, että urheilu on vain yksi osa elämääni ja pidän mukana tasaisesti muita elämänalueita, joihin tällä hetkellä kuuluvat tärkeimpänä perhe, sen jälkeen opiskelut sekä työt.

Menoa Pyynikillä

Mielen tasapaino ja kehon balanssi säilyy parhaiten, kun onnistumisen elämyksiä saa useilla elämänalueilla. Itse nautin siitä, että osaan ja saan tehdä monipuolisesti kehittäviä asioita, kuten rakennus- ja pihatöitä, opiskeluihin liittyvää ajatustyötä ja kantaa kasvatusvastuuta sekä kodinhoitovastuuta. Tämä on tullut konkreettisesti esille aikoina, jolloin en ole voinut urheilla jonkun vamman vuoksi. Maailmani ei ole koskaan pysähtynyt, vaan olen täyttänyt päiväni hetkessä jollakin muilla minulle tärkeillä asioilla.

Tänä keväänä olen saanut hiihtokauden jälkeen poikkeuksellisen paljon aikaiseksi. Rakensimme yhdessä Juhan kanssa valokatteen takapihan terassille ja käsittelimme terassilaudat puunsuojalla, joka teki niistä kauniin ruskeat. Levitin kalkin nurmikolle, hoidin puutarhan kevätlannoituksen ja osittain kesäkukkien istutuksen. Ikkunanpesukin on jo selvästi voitin puolella, pölyn peitossa on enää varaston ikkunat. Olen ollut aina kova tekemään fyysistä työtä. Se toimii hyvänä mielen tyhjentäjänä turhista ajatuksista. Saa vain tehdä käsillä ja ajatella juuri sitä, mitä tekee. Minusta ei ole istumaan vaan paikoillani kahdeksaa tuntia päivässä, siksi etsin itselleni vaihtoehtoa pelkälle toimistotyölle. Personal trainerin työssä saan olla aktiivinen ja rytmittää tekemistäni vapaammin sekä toteuttaa omia elämänarvojani paremmin. Odotan ensi syksyä ja valmistumistani innolla, vaikka olen vielä loppupelissä tietämätön tulevasta.

Peruskuntotreeniäni, rakennushommaa

Oma harjoitusohjelma rakentuu tällä hetkellä peruskestävyyslenkeistä, rytmiä silloin tällöin rikkovista vk-treeneistä ja noin joka toinen viikko juoksukisoista. Ensimmäinen pyöräkisa minulla tulee olemaan toukokuun lopulla. Pitkät pk-lenkit teen tällä hetkellä pyörällä todella rauhallisesti ajaen, niiden pituus vaihtelee 2-2,5 t välillä. Lyhyemmät pk-treenit teen yleensä juosten. Niiden peruspituus on 1-1,5 t. Vk-treenin teen tällä hetkellä tasavauhtisena hieman aerobisen kynnyksen yläpuolella max. kerran viikossa sen keston ollessa 30-60 min. Voimaharjoittelussa pääpaino on kestovoimassa ja toiminnallisessa lihaskuntoharjoittelussa pieniä painoja hyödyntäen. Maksimitreeni minulle tulee sitten kisoissa tässä vaiheessa n. joka toinen viikko. Tarkoituksena on lisäksi ottaa ohjelmaan 1-2 krt viikossa juoksulenkin lomassa tehtävät koordinaatiotreenit (kiitos Silja!) ja loikkahyppelyt jalkojen hermotusta kehittämään.

Ensi viikonloppuna juhlistan äitiyteni kolmatta vuotta SM-maastoissa Lempäälässä, joissa juoksen JKU:n joukkueessa. Samana viikonloppuna olisi ollut ensimmäinen maastopyörämaratonkisa Rajamäellä, mutta SM-maastot menevät tällä kertaa edelle. SM-maastoja seuraavana viikonloppuna osallistun tutustumismielessä Vantaalla juostavaan Extreme Runiin, jossa on matkana 16 km ja tiedossa mielenkiintoisia esteitä.

Päätän tälläkin kertaa kirjoitukseni luontokuvaan, jonka valitsen Juhan valokuvakavalkadista. Mieheni on mielestäni jo taitava harrastajavalokuvaaja, jonka kehittymistä kuvaajana olen saanut seurata usean vuoden ajan. Minulla on etuoikeus hyödyntää hänen hienoja otoksia blogissani ja tuoda kuvia myös muiden nähtäväksi. Harmi, että Juhan itsensä kevään hyvä juoksukunto kariutui tulehtuneeseen akillekseen, joka pilasi Vappupäivän puolimaraton tavoitteen.

Kevätpuro

Nauttikaamme keväästä

Lapponia-hiihto ja hiihtokauden päätös

Innostuin lähtemään tänä vuonna melko myöhään (7.-11.4.) kisattuun Lapponia-hiihtoon kauden päätteeksi, koska halusin päästä nauttimaan vielä todellisista talviolosuhteista huonolumisen Keski-Suomen talven jälkeen. Lisäksi Squeezy ja Going houkuttelivat minut mukaan Lapponian joukkuekisaan, jossa hiihtäisivät lisäkseni Viron Morten Bricks ja Norjan Daniel Strand. Lapponia-hiihto koostuu kolmesta yhteiskilpailusta, joissa hiihdettävät matkat ovat maanantain 60 km (Keimiön Kiekerö), keskiviikon 50 km (Himmelriikin Hiihto) ja perjantain 80 km (Karra Huikonen). Kisasta oli kehkeytymässä tänä vuonna erittäin kovatasoinen myös naisten puolella, sillä mukaan oli ilmoittautunut mm. ampumahiihtäjä Mari Laukkanen, pitkien matkojen taitaja Heli Heiskanen ja Viron joukkueen Heidi Raju.

Oli hienoa päästä vielä Lappiin, sillä talvesta oli jäänyt lumiolosuhteiden puutteen vuoksi vähän valju olo, vaikka omat kisat sujuivat harjoitusolosuhteet huomioiden yllättävän hyvin. Talvesta kehkeytyi loppupelissä mahtava, sillä pääsin kahdesti kisaamaan ulkomailla, Lahden maailman cupissa ja omissa Vaajakosken SM-hiihdoissa. Kauden kruunasi kaksi viikon mittaista Lapin reissua Saame Ski Raceen ja Lapponiaan. Mukaan mahtui paljon uusia elämyksiä ja jännittäviä fiiliksiä. Tänä talvena nautin pitkien matkojen kisoista enemmän kuin koskaan aiemmin. Liekö syynä edellistalvea vielä parempi kestävyyskunto ja parantuneet voimaominaisuuteni, jotka mahdollistivat rennomman ja taloudellisemman etenemisen.

Saame Ski Racen jälkeen ehdimme olla vain vajaan viikon kotona. Ehdin juuri ja juuri purkaa kassit, ennen kuin ne piti pakata uudestaan. Väliviikko meni palautellessa kevyiden lenkkien merkeissä. Ilokseni Vaajakosken SM-laduista oli jäljellä vielä 2,5 km lenkki, jossa kävin hiihtämässä kolme lenkkiä, minkä lisäksi tein pari palauttavaan kävelylenkkiä. Saame Ski Race oli kova kisa keliolosuhteiden vuoksi, mikä vaati kunnon palauttelun ennen Lapponiaa. Kuormitusta lisäsi vielä tiukka opiskelujakso pe ja la ennen lähtöä. Pääsimme lauantaina matkaan vasta koulutukseni jälkeen kolmen maissa, mikä tarkoitti raskasta ajoa iltaa ja yötä vasten Olokselle. Perille saavuimme sunnuntaita vasten hieman ennen puolta yötä. Onneksi sunnuntai jäi välipäiväksi ennen Lapponian avaavaa 60 km mittaista Keimiön Kiekeröä. Sunnuntaina tein ainoastaan kevyen juoksulenkin ja testailin hieman suksia. Onneksi maanantain kisaan oli tulossa selkeä pakkaskeli, siten että yöllä olisi reilusti toistakymmentä pakkasta ja päivällä lauhtuisi -2:teen. Keimiön Kiekerö näytteli mielessäni tärkeintä Lapponian osakilpailua, sillä siinä olisi mahdollisuus pedata onnistuessaan itselle koko viikon voitto yhdellä kertaa.

Olo oli ensimmäisenä kisa-aamuna innokas. Kaikki osatekijät olivat kunnossa; sukset tuntuivat liukkailta, juottosuunnitelmat olivat kunnossa ja oma olokin kohdallaan. Vielä kun sää oli aurinkoisen kaunis, ei mieliala olisi voinut olla parempi. Kisan startti oli klo 10.30 Olokselta ja majoituspaikkamme sijaitsi aivan lähdön vieressä, joten pääsin mökiltä suoraan suksille ja kohti lähtöä. Startti oli järjestetty tilavasti Oloksen lammen jäälle, mutta latu-ura kapeni pian hotellin jälkeen ja sumppua syntyi. Kärkiletka hiihti hissukseen, mistä johtui että suuri ryhmä hiihtäjiä pysyi kasassa ja hiihto oli jatkuvaa paikkojen hakemista Jerisjärvelle saakka. Myös useampi nainen oli edelleen mukana samassa letkassa ja olisin halunnut hiihtää kovempaa, mutta tilaa ohittamiseen ei ollut. Jerishotellilta lähtenyt kova nousu oli kuitenkin hyvä paikka parantaa asemia letkassa ja huomasin siinä tilaisuuteni tulleen. Lähdin nousussa ohituskaistalle ja edessä aukeni tilaa hiihtää kovempaa. Lähdin nostamaan reilusti vauhtia ja kuulin Mari Laukkasen pikkuhiljaa jäävän perästäni. Samalla näin kaukana edessä hiihtävän miesletkan, jota aloin ajaa kovaa kiinni. Letka hiihti edessäni kohti päivän raskainta Mustavaaran nousuosuutta, joka merkitsin useamman kilometrin melko jyrkkänä jatkuvaa nousua. Jalat ja hengitys pelasivat upeasti, joten luotin itseeni ja uskalsin polttaa hetkellisesti reilusti energiaa kiinni ajamiseen. Saavutin letkan nousun puolessa välissä ja jäin tasaamaan hengitystäni porukan hännille. Nousua seuraavaan alamäkeen oli hyvä lähteä porukassa ja ajatuksenani oli pysyä tässä letkassa jonkin aikaa, jolloin saisin tehtyä Mariin lisää eroa. Letka meni sopivan tasaista vauhtia ja pysyin mukana, vaikka maitohappokynnys oli ylämäessä hetkellisesti ylittynyt. Mielessäni siinti jo Jerisjärven huolto, jossa saisin taas energiatäydennystä. Juomahuollot onnistuivat täydellisesti ja ne auttoivat pitämään yllä hyvää matkavauhtia, jonka tiesin riittävän avauspäivän voittoon, mikäli ei ihmeitä tapahtuisi. Maalissa eroa oli tullut toiseksi hiihtäneeseen Mariin reilut 3 minuuttia. Olin tyytyväinen päivän suoritukseen, joka antoi minulle pelivaraa loppuviikon suhteen. Voittoon riittäisi kunhan hiihtäisin muut kilpailupäivät Marin vauhtia.

Keimiön Kiekeröön valmistautumista

Tiistai oli välipäivä ennen keskiviikon Himmelriikin 50 km hiihtoa. Tiesin aiemmista Lapponia-hiihdoista saadun kokemuksen perusteella, että välipäivät oli parasta pysytellä suksilta pois ja tehdä sen sijaan kevyt jalkalenkki. Tosin kävin testailemassa suksia ja hiihdin yhteensä ehkä 5 km, kunnes seuraavan päivän kisaparit olivat selvinneet. Päivään kuului hyvää ruokaa ja lepäilyä sekä illalla puolen tunnin kävely/hölkkälenkki. Välipäivä kului nopeasti myös Eetun kanssa touhuillessa, joka oli reissussa mukana.

Keskiviikkona piti herätä jo seitsemältä, sillä lähtö oli Vuontispirtiltä, jonne oli autolla matkaa n. 50 km. En ollut nukkunut yöllä kovin hyvin, vaan heräillyt läpi yön ja nukkunut ”koiranunta”. Olo tuntui oudon herkältä ja mietin, olinko tulossa kenties kipeäksi, sillä kurkku tuntui aralta ja peitteiseltä. Aurinkoinen aamu kuitenkin piristi oloani ja autossa odotin kisaa jo jännittyneenä. Himmelriikin Hiihto on Lapponian suosikkimatkani, sillä alussa on mahtava 5 km mittainen yhtenäinen nousu Vuontiskeron päälle. Lähtö on Vuontisjärven jäältä ja alussa on leveätä baanaa ennen kuin latu kapenee äkisti nousun alla. Tänä vuonna lähtö sujui todella hyvin ja pahaa sumppua ei tullut edes ladun kapeassa kohdassa. Pääsin tosi hyvään paikkaan ja nostin heti nousun alussa asemiani lähelle miesten kärkiletkaa. Uskalsin aloittaa nousussa kovaa, sillä sitä seurasi pitkä laskuosuus, eikä matkalla ollut enää vastassa muita kovin kummoisia nousuja. Pääsin jälleen keskiviikkona hyvään miesletkaan, joka eteni tasaista vauhtia. Ainoastaan Pallaksella juottoni oli taktisesti väärässä kohdassa ja tipuin porukasta juuri ennen pitkää laskuosuutta, jolloin jouduin hiihtämään kovaa kiinni eteeni karanneen letkan. Keskiviikon suoritus oli viikon parasta antiani ja hiihdin yllätyksekseni miesten joukossa sijalle 16. Ero Mariin kasvoi yli 5 minuuttia yhteensä kahdeksaan minuuttiin. Maalissa tunsin jo maanantaina enemmän väsymystä, mutta jäljellä oli enää vain päätösmatka perjantaina hiihdettävä Karra Huikonen 80 km (ilmeisesti täsmällinen matka 72 km).

Himmeriikin nousussa

Kisan jälkeiset illat ovat hiihtoviikon parhaita hetkiä, kun mieli on levollinen edessä olevan lepopäivän ansiosta. Niinpä kävimme keskiviikkona paikallisessa Kammari-ravintolassa syömässä isommalla porukalla. Voin suositella ravintolaa mielestäni Oloksen parhaana ruokapaikkana, jossa on isot ja maukkaat annokset. Tilasin Kammarin pihvin, joka oli kerrassaan mainiota purtavaa.

Torstai-aamuna heräsin kurkku kipeänä ja olo oli väsynyt. Edellispäivän tuntemukset olivat vahvistuneet flunssaksi, jota oli liikkeellä myös kisailijoiden keskuudessa. Muun muassa Going-Squeezy joukkueemme Daniel Strand sairastui ja joutui keskiviikkona keskeyttämään kisan Pallakselle. Olin olostani hieman huolestunut, mutta en suostunut mistään hinnasta luovuttamaan, jos oloni pysyisi kuumeettomana. Niinpä tein kaikki mahdolliset vanhan kansan konstit flunssan taltuttamiseksi ja join vihreätä teetä toivoen kädet ristissä, että oloni ei pahenisi lisää ennen päätöspäivän kisaa. Kisapäivän kelistä oli tulossa mielenkiintoinen, sillä kisa-aamuksi lupasi pari astetta pakkasta, joka lauhtuisi kisan aikana jopa +5 asteeseen. Tunsin kisareitin olosuhteita sen verran, että kuvioitu vesikelin suksi oli syytä unohtaa ja piti sen sijaan harkita lähtemistä pakkaskelin suksella, joka kestäisi tunturin kuivaa lunta. Kisareitti lähti Hetasta kohti Ylläs-Pallastunturin kansallispuistoaluetta ja yhtyi myöhemmin Himmelriikin reittiin, jolloin keskiviikon ja perjantain kisareittien loppu on sama.

Matkalla Hettaan olin niin väsynyt, että nukahdin autoon, mikä on minulle tyystin epätavallista ennen kisaa. Normaalisti olen skarppina ja perhosia vatsassa siinä vaiheessa. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, ettei minun tarvitsisi hiihtää täysiä vaan riittää, että hiihtäisin samassa letkassa Marin kanssa. Suksivalinta Hetan Ounasjärven jäällä oli haastava, sillä lumi siinä oli varmasti kosteampaa kuin edessä odottavassa tunturissa. Pehmeämmillä voiteilla voideltu suksi tuntui paljon herkemmältä, mutta en uskaltanut silti lähteä sillä vaan valitsin alleni enempi pakkaskelin parin. Valinta osoittautui kisan aikana ehdottomasti oikeaksi ja tunturin lumi on edellisvuosien tapaan erittäin kuivaa. Kisa lähti jälleen turvallisesti liikkeelle järven jäältä ja kärki aloitti aika hiljaa, mikä sopi minulle väsyneessä olotilassa. Alkupätkä Hetasta ennen tunturia sujui hyvin ja menin yhdessä Marin kanssa. Tuuli ei tuntunut siinä vaiheessa kummoiselta, vaikka ennusteiden mukaan vastassa piti olla paljon pahempaa puhuria. Tilanne muuttui kuitenkin toiseksi, kun lähestyimme avotunturia. Tuuli yltyi puuskissa melkein myrskylukemiin ja kinosti ladulle valtavia hankikasoja. Lumi oli tuulenkuivattamaa ja nihkeää pakkaslunta, ja olosuhteissa sai todella tehdä työtä päästäkseen eteenpäin. Olin tunturiosuuden alussa tehnyt eroa muihin naisiin ja hiihdin pienessä letkassa yhdessä kolmen muun miehen kanssa. Taistelin tuulta ja väsymystä vastaan, sillä en halunnut jäädä yksin tunturiin kovassa tuulessa. Huomasin kuitenkin alamäessä jääväni miehistä, joilla vauhti kasvoi laskuissa suuremman painovoiman ansiosta minua enemmän. Heti peesistä tipahdettuani vastatuuli tarttui minuun ja jäin porukasta. Olin keskellä tunturia täysin yksin, takana ei näkynyt kaukanakaan enää ketään ja edessä mennyt miesletka oli jo tavoittamattomissa. Minun ei auttanut muu kuin hiihdellä hiljaa ja odottaa kunnes perässä tuleva letka tavoittaa minut. En voinut yhtään runnoa vastatuuleen vaan minun oli pakko säästellä puolikuntoisena voimiani, että pääsisin kunnialla loppuun. Letkan merkitys tuulisissa olosuhteissa on huomattava ja tiesin, että minut ajetaan jossain vaiheessa varmasti kiinni. Kuulin kisan jälkeen gps-seurannassa eroa olleen Mariin tunturin alussa jo puolitoista minuuttia, mikä siis ajettiin kiinni hänen tullessaan isossa miesletkassa takaani.

Olin hiihtänyt yksin yli 20 kilometriä ja olin ilahtunut päästessäni taas porukkaan. Voimia oli kulunut yksin hiihtäessä turhan paljon ja flunssapäivän kunto ei ollut paras mahdollinen. Niinpä minun oli hiihdettävä tässä letkassa maaliin saakka, eikä irtiottoihin ollut enää varaa. Kokonaiskisan minuutit olivat kuitenkin vahvasti puolellani ja reilu 8 minuuttia riittäisi voittoon, vaikka Mari karkaisin lopussa omille teilleen. Pallaksella päätin, että minulle ei ole merkitystä, vaikken voita perjantain yksittäistä kisaa, vaan voitto on nimenomaan kokonaiskisan voitto. Loppumatka Pallakselta maaliin oli taistelua, sillä keli oli lämmennyt auringon vaikutuksesta paljon ja lumi muuttui todella imeväksi. Suksi luisti muihin nähden samalla lailla ja luisto oli tasaisen huono kaikille. Letkassa ei ollut oikein kenelläkään enää vetohaluja ja vauhti muuttui selviämistaisteluksi kohti maalia. Minun lisäksi muutkin näyttivät kärsivän väsymyksestä ja maalia odotettiin enemmän kuin mitään muuta. Lopussa vedin porukkaa vielä useamman kilometrin vastatuuleen, kun muita vetohaluisia ei löytynyt. Olinhan päässyt itsekin peesaamaan edeltävinä päivinä letkoissa, joten vetohommat tuossa vaiheessa eivät enää jaksaneet harmittaa. Voimani olivat niin lopussa, että odotinkin Marin iskevän päivän voittoon. Hän karkasi kilometri ennen maalia pienellä rytmin muutoksella, joka sekin oli minulle siinä vaiheessa liikaa. Niinpä vain laskettelin puujaloilla ja täydellisen väsymyksen vallitessa kohti Oloksen maalia ja kuulin huoltajana toimineen Eskon sekä mieheni kannustuksen: ”Sini, nyt kunnon tuuletus”.

Lapponian voittajakolmikko

Maali oli paitsi viiden päivän sisään hiihdettyjen 182 kilometrin maali, niin samalla myös koko hiihtokauden päättävä maali, minkä vuoksi sen ylittäminen tuntui erityisen hyvältä. Olo maalissa oli sairas, enkä olisi tuossa olossa startannut yksittäiseen vähemmän tärkeään kisaan. Toisaalta nyt minulla on aikaa parantua rauhassa, eikä päälle lyövä tauti enää haittaa. Tätä kirjoittaessa on maanantai ja kisasta on kolme päivää. Olen edelleen flunssan kourissa ja täysin puhki. Kävin päivällä kaupassa 2,5 km päässä Eetua rattaissa työntäen ja en meinannut vieläkään jaksaa edes kävellä ylämäkiä. Mäen päällä pysähdyin lepäämään ja vilkaisin taakseni, ettei kukaan vain näe ja pääse päivittelemään, miten huonokuntoista porukkaa nämä nykyäidit ovat (:

Viimeisen illan auringonlasku Juhan "vangitsemana"

Nyt on edessä ansaittu ja tärkeä lepojakso ennen kesän maastopyöräkautta. Sulat polut kyllä houkuttaisivat jo ajamaan ja kisoja olisi tarjolla, mutta hyvän ajokunnon saamiseksi lepo tässä vaiheessa on välttämätön. Käydyt pitkät hiihtokisat ovat olleet erittäin kovia ärsykkeitä myös tulevia pyöräkisoja ajatellen ja ne huolehtivat kuntoni noususta yhä uudelle tasolle, kunhan saan hetkellisen ylirasituksen levättyä pois. Ensimmäisen pyöräkisan meinasin käydä 1.6. Viitasaari XCO:ssa, ellen innostu sitä ennen jo ajamaan jotain pikkukisaa.

Rennoin fiiliksin kesää odottaen

Sini

Vaajakosken SM-hiihdot 22.-23.3. ja Saame Ski Race 29.3.

Jouduin ponnistamaan omiin SM-hiihtoihin vaikeista olosuhteista ja kahden viikon kisatauon jälkeen. Oulun Tervahiihdon jälkeen minulle tuli kisoista väliviikonloppu, kun en opintojeni vuoksi voinut osallistua Saarijärven keväthiihtoihin, jotka päästiin kisaamaan hyväkuntoisella ladulla. Yritin sen sijaan etsiä Jyväskylästä lumen rippeitä Ladun majan maastosta, joka sekin suli noin viikkoa ennen SM-hiihtoja huonoon kuntoon. Niinpä kisoja edeltävänä viikonloppuna ja kisaviikon alussa minulle tuli monta päivää etten päässyt suksille ollenkaan. Tein korvaavana harjoitteluna lähinnä juoksulenkkejä ja olisin ehdottomasti tarvinnut suksilla tehdyn kovan harjoituksen Tervahiihdon jälkeen. Lumen puutteen vuoksi en kuitenkaan saanut tehtyä kahteen viikkoon kovaa treeniä vaan se jäi tehtäväksi kaksi päivää ennen kisoja hiihtokelpoiseksi saadulle Vaajakosken ladulle. Olo oli silloin todella tukkoinen ja kisaan oli ainoastaan kaksi päivää jäljellä. Tykkilumi tuntui jo silloin kovin nihkeältä, vaikka sää oli vielä pakkasen puolella. Yritin hieman testailla kalustoa, mutta tilanteesta ei saanut vielä kunnon kuvaa, kun kisapäivälle oli luvassa todella paljon märempi keli. Muutoin kisalatu oli loistavassa kunnossa ja ihailin voimanponnistusta, minkä seuralaiset ja muut vapaaehtoiset olivat ladun eteen tehneet. Keskiviikkona stadionalue oli vielä lumeton ja hommaa näytti olevan paljon jäljellä, mutta luotin talkoolaisten loihtivan puitteet priimakuntoon.

Torstaina pääsin uudemman kerran treenailemaan kisaladulle, mikä tuli tarpeeseen, sillä hiihtotuntuma oli juoksuharjoittelun jäljiltä hieman kateissa. Hiihtelin torstaina rauhallisen lenkin ja tein loppun vielä yhden avaavan vedon lihaksia herätelläkseni. Suksia ei voinut vieläkään luotettavasti testata, sillä kisapäiväksi oli luvassa vesisadetta ja reilusti plusasteita. Valitsin voideltavaksi lähinnä vanhojen kokemusten perusteella pari suksiparia. Lisäksi minulle voideltiin uusi muovipohjasuksi, jonka uskoin olevan märällä ja likaisella lumella hyvä valinta. Kisapäivän sääennusteet pitivät paikkaansa ja katselin perjantaiaamuna kotona ikkunasta rankkaa sadekuuroa hieman epätoivoisena. Meinasin jo pakata sadetakin mukaan, kunnes sade rauhoittui ja ajattelin pärjätä normaalilla lämmittelyasulla. Mukaan pakkasin lenkkarit alkuverryttelyä varten, joka piti suorittaa juosten kunnollisen lämmittelyladun puuttuessa. Olo oli aamulla väsynyt ja lihakset tuntuivat veltoilta, lisäksi hengitystiet olivat ärsyyntyneet ilmeisesti katupölyssä tehdyistä juoksulenkeistä. Näillä lihaksilla olisin tarvinnut nopeahkon kelin, jossa ei tulisi kovin hidasta vääntöä missään maaston kohdassa. Luvassa oli kuitenkin toista ääripäätä, nimittäin yksi talven hitaimpiin keleihin lukeutuva kisa. Suksitesti oli hieman hankala toteuttaa luotettavasti, sillä lähtönumeroni oli viimeisten joukossa ja latu suljettiin 20 min ennen ensimmäistä starttia. Niinpä jouduin odottamaan pitkälti yli tunnin omaa lähtöäni. Tavallinen mustapohjainen ja muovipohjainen suksi olivat luistotestissä samankaltaisia, toisen tuntuessa jossain kohdin herkemmältä kuin toisen. Valitsin muovipohjan ajatellessani ladun kostuvan koko ajan lisää. Verrytellessä luisto tuntui ladulla ihan kohtuulliselta, mutta oman lähtövuoroni koittaessa tilanne ladulla oli muuttunut ja ladun pinta kostunut reilusti lisää. Lisäksi vanhan lumen seassa ollut uusi lumi ei antanut sukseni yhtään liukua. Yritin väkisin saada pituutta liukuun, mutta lumi oli valtavan nahkeaa ja imu suunnaton. En saanut rentoa liukua aikaiseksi ja hiihto tuntui tönköltä. Kuulin väliajoissa olevani Heini Hokkasen kanssa tasoissa ja yritin puskea täysillä eteenpäin. Laskuissa imu oli niin kova, että 1,5 km kohdalla olevassa laskukurvissa ei tarvinnut yhtään jarruttaa, vaan sai lykkiä aivan laskun tyvestä täysillä eteenpäin. Tilanne huvitti minua, sillä olin edeltävinä päivinä harjoitellut hyviä ajolinjoja samaiseen ”kovavauhtiseen” kurviin. En saanut oikein rentoa ja hyvää menoa missään vaiheessa päälle ja siihen nähtien 10. sijani tuntui hyvältä suoritukselta, johon ei pitäisi olla pettynyt. Silti odotin itseltäni ehkä enemmän ja raskaan kelin olisi pitänyt sopia minulle yleisti ottaen paremmin. Jos olisin saanut valita, olisin ottanut lähtöpaikan enemmän alkupäästä, niin kuin Jämillä viime talvena. On helpompi saada kova isku ja henkinen tsemppi päälle kuullessa väliaijoissa menevänsä keulille. Samoin latu pehmenee nousuissa sadan hiihtäjän jälkeen väkisinkin hieman, varsinkin kuin kierroksia on useampia.

Viestin viejänä ankkuriosuudella

Lauantain viestipäivä aukeni kauniissa auringonpaisteessa ja mieli on hyvä, sillä olimmehan kisan jälkeen lähdössä samantien kohti pohjoista, valkoisten hankien keskelle Olokselle viikoksi. Tarkoituksena oli seuraavana lauantaina hiihtää 90 km mittainen Hetasta Norjan Kautokeinoon matkaava Saame Ski Race. Mutta ensin oli hiihdettävä viesti alta pois Huhtasuon Hiihdon 1. joukkueen ankkurina. Poisjääneen Milla Saarisen tilalla viestimme aloitusosuuden hiihti nuori Iida Meriläinen, joka joutui kovaan paikkaan raskaassa kelissä. Hän toi viestin vaihtoon sijalla 39. ja Pauliinalla oli edessään paljon selkiä kiinniotettavana. Pauliina ohitteli joukkueita kiitettävästi ja minä jatkoin samaa urakkaa ankkurina. Hiihto tuntui viestissä jo paljon paremmalta kuin edellispäivänä. Yleensä vitosen kisa vain avaa paikkojani ja seuraavana päivänä on aukinaisempaa menoa. Maaliin tulin hyvissä fiiliksissä nostettuani kotiyleisön kannustamana joukkueemme sijalle 13. Oman seuran SM-kisoista jäi kokonaisuudessaan hyvä fiilis, vaikka oma valmistautuminen kisoihin oli puutteellista ja ei siten tuonut parasta mahdollista lopputulosta. Kuitenkin hienot kisapuitteet ja mahtava kotiyleisön kannustus sai hyvälle tuulelle ja antoi motivaatiota kauden viimeisiin pitkiin kisoihin.

Treeniviikko Oloksella oli tervetullut ja nosti kuntoani selvästi lisää. Painotin alkuviikosta määrää, koska kaksi vitosen kisaa viikonlopppuna eivät minua kovasti rasittaneet. Pääsin hiihtämään mieheni Juhan kanssa kahdestaan pitkiä maisemareittejä, sillä äitini oli miesystävänsä kanssa mukana reissussa ja he hoitivat Eetua sillä välin. Oloksen ladut olivat mielettömän hyvässä kunnossa ja pikkupakkasen kelit toivat mukavan luiston pitkiin treeneihin. Kelien ollessa upeita minua harmitti levätä kisaa varten torstaina ja perjantaina, jolloin en käynyt suksilla vaan tein ainoastaan kevyet jalkalenkit. Tiesin levon ja tankkauksen tulevan tarpeeseen, kun edessä oli pisin koskaan hiihtämäni yhtäjaksoinen kisa. Lisäksi säätiedot lupasivat kisapäiväksi rajua vastatuulta luoteesta, joka ennusteiden mukaan olisi 6-10 m/s. Minua pohditutti erityisesti pukeutuminen, kun reitti eteni täysin avoimessa maastossa ilman puiden ja maastonmuotojen tuomaa suojaa. Liian vähäinen vaatetus johtaisi varmuudella paleltumiseen ja keskeyttämisen tarpeeseen. Oli siis puettava mieluimmin hieman liikaa kuin liian vähän. Onneksi Juha pääsi huoltamaan minua Näkkälään 30 km päähän lähdöstä, jossa voisin muuttaa vaatetusta tarpeen mukaan. Suunnitelmani oli vaihtaa Näkkälässä juomapullovyö juomareppuun, jolla pääsisin loppuun saakka. Kaikki oli mietitty tarkasti ja Juha lupasi lisäksi hiihtää Kautokeinosta minua vastaan niin pitkälle kuin ehtisi, arviolta noin 10-15 km päähän maalista. Siellä saisin juomatäydennystä ja voisin halutessani heittää juomarepun pois.

Saame Ski Racen lähtö Hetasta

Kisa starttasi Hetan koulukeskuksen urheilukentältä klo 9 pienoisessa lumisateessa. Otin lähdön varman päälle turhia ryntäilemättä. Lähtö sujuikin sulassa sovussa kilpailijoiden kesken kapeasta lähtöalueesta huolimatta. Olin lähdön jälkeen aika takana, mutta vauhti tasoittui tapansa mukaan nopeasti ja pääsin nousemaan hyvin jonossa edemmäksi. Letkasta alkoi pian muodostua pikkuryhmiä ja yritin löytää sopivaa vauhtia etenevän miesletkan, johon voisi liittyä. Yksin hiihtämistä oli syytä välttää tuulisessa kelissä ja mitä suuremmassa ryhmässä etenisi, sitä suosiollisempaa matkan teko energian säästymisen kannalta olisi. Aavistukseni osui oikeaan ja löysin minulle sopivaa vauhtia etenevän miesletkan heti kerrasta. Ryhmä pusersi eteenpäin tasaista vauhtia kovassa tuulessa ja pysyttelin ryhmän alkupäässä toisena tai kolmantena hiihtäjänä. En halunnut mennä kovin taakse, jotta Juha havaitsisi minut Näkkälässä riittävän ajoissa. Repun ottamisen oli onnistuttava 100 % varmuudella. Kaikki meni käsikirjoituksen mukaan, kun Juha pujotti vauhdista minulle repun olkaimen ja sain kamelikyttyrän selkääni. Matka jatkui hyvissä fiiliksissä noin 50 km saakka, jossa aloin tuntea jaloissa väsymisen merkkejä sekä energian loppumisesta kertovaa ”pään huteruutta”. Samalla pieni pelon tunne väsähtämistä alkoi hiipiä mieleeni. Olin kuitenkin varustautunut tilanteeseen ja minulla oli paljon kokemuksia vastaavista heikoista hetkistä pitkissä suorituksissa. Kaivoin repusta kofeiinigeelin ja toivoin sen auttavan jaksamiseen. Olo virkistyi oletetusti ja jaksoin hyvin taas seuraavat 10 km. Siinä vaiheessa ilmeisesti muillakin alkoi olla vaikeuksia, sillä porukka alkoi hajoilla. Ryhmästä karkasi kaksi hyvävoimaista hiihtäjää, norjalainen ja suomalainen, mutta en uskaltanut lähteä heidän matkaansa vielä siinä vaiheessa vaan jäin hiihtämään 4 hengen ryhmään maltillisempaa vauhtia. Jouduin turvautumaan uudelleen kofeiinin voimaan 30 km ennen maalia, jossa yritin muutenkin psyykata itseäni uskomaan jäljellä olevan matkan lyhyyteen. Sain pidettyä positiivisen vireen, vaikka tasaista erämaata näkyi silmän kantamattomiin ja tuuli koetteli varmasti jokaisen mieltä. Kymmenen kilometrin välein olleet juomapisteet sekä 5 km välein olleet kilometriviitat antoivat uskoa matkan päättymiseen aikanaan. Nähdessäni kyltin, jonka mukaan jäljellä oli enää 20 km tiesin selviäväni kunnialla maaliin, joka alkoi ajatuksissani tuntua lähes taivaalta. Odotin vastaan hiihtävää Juhaa siinä vaiheessa enemmän kuin mitään muuta, ja ajatus että saan kevennettyä oloani heittämällä repun pois selästä, oli voimaa antava. Lisäksi Juhan ollessa kannustamassa silloin, kun väsymykseni on suurimillaan antaa minulle aina psyykkistä voimaa. Niin tälläkin kertaa kävi ja viimeiset 10 km meni kuin leikiten siihen nähden, miten paljon voimia oli matkalle jo jäänyt. Lisäksi huomasin sukseni luistavan erinomaisesti lopun pehmeässä nousussa ja voitelun kestäneen erinomaisesti hurjan pitkän matkan. Hilasin vauhtia loppua kohti ja matkaseuranani olleet suomalainen ja norjalainen mies jäivät taakseni ennen loppusuoraa. Ylitin maaliviivan naisten sarjan reiluna voittajana ajassa 4.40, ollen kokonaiskisassa hienolla sijalla 8. Olin erittäin tyytyväinen suoritukseeni ensikertalaisena tuossa kisassa. Parasta kisassa oli itsensä voittaminen koettelevissa olosuhteissa sekä oman henkisen kapasiteetin ulosmittaaminen. Tuo matka läpäistään enemmän mielen kuin kehon voimilla!

Voittajat saamelaisten kanssa

Nyt vietän viikon Jyväskylässä kotitöiden ja opintojen parissa, mutta lauantaina lähdemme uudestaan Olokselle, jossa hiihdän Lapponia-hiihdon kaikki kolme osakilpailua Squeezyn joukkueessa. Saan hienon lopetuksen kisakaudelleni ja saan taatusti puristettua ladulle viimeisetkin voiman rippeet. Odotan Lapponiaa innolla, sillä tiedossa on jälleen mahtavan hienoja maisemia erämaisessa luonnossa. Mitä enemmän Pohjois-Lapissa käy sitä suuremmaksi tuntureiden kutsu kasvaa.

Tunturin rauhaa

 

Kevätkuulumisin Sini

Nastarenkaat pois pyörästä − kevät on tullut

Varma kevään merkki minulle on pyörän nastarenkaiden vaihtaminen kesärenkaisiin. Homma tuli hoidettua tänään, joten jäättömät tiet olkoon tästä eteenpäin toiveena. Tuntuu siltä, että kevät on tullut suoraan ylipitkän syksyn perään. Keskisuomen korkeudella ei ole tänä vuonna talvea ollut lyhyitä lumisempia jaksoja lukuunottamatta. Eilen aloittelin pihassa jo kevättöitä ja katselin ihmeissäni vedessä lilluvia puita ja pensaita. Vähän jännittää, mitä tällainen talvi tekee ensi kesän omenapuiden ja marjapensaiden sadolle. Pihaa talven jäljiltä tarkastaessani huomasin, että rusakko on ainakin käynyt tavalliseen tapaansa syömässä nuoria norjan- ja keijuangervopensaitamme ja ilmeisesti hieman liian tuoreesta puusta rakennettu puutarhavajamme runkolaudoitus on vetänyt ylikostean syksyn jälkeen itsensä homeeseen. Paljon on taas kevättöitä tiedossa huhtikuussa hiihtokauden jälkeen. Hiihtokauden jälkeen on luvassa pieni lepokausi, jossa huilaan talven pitkien kisojen tuomat väsymykset pois ja siirrän ajatuksia pyöräilyyn. Lepojaksolla en tee kovia harjoittuksia ollenkaan vaan juoksen ja pyöräilen rauhallisia pk-lenkkejä. Ehkä osallistun korkeintaan johonkin keväthölkkäkisaan. Tänä keväänä pääsee varmasti ennätysaikaisin juoksemaan pururadalle ja ajamaan maastoon.

Kuluneena talvena hiihtotuntuman ylläpito on ollut vaikeaa lumettomuuden vuoksi ja aikaa on kulunut runsaasti hiihto-olosuhteiden etsimiseen. Olen joutunut harmikseni rikkomaan arkipäivien autottomuusperiaatettani lähes päivittäin ajaessani Laajavuoreen hiihtämään lyhyttä ensilumen latua. Tosin nyt pitkien kisojen jälkeen on pitänyt aina pari hiihdotonta päivää, eikä ole tarvinnut hypätä auton rattiin. Amerikan Birkiebeinerin jälkeen minulle tuli tiukka viikonloppu, kun hiihdin heti seuraavana lauantaina 1.3. Joutsan hiihdot ja sunnuntaina 2.3. Salpausselällä Lahden mc-kisoissa. Tunsin viikonloppuna voimakasta väsymystä, joka johtui osaltaan matkaväsymyksestä, aikaerorasituksesta, vielä kesken olevasta palautumisesta erityisen kovasta 52 km kisasta sekä samanaikaisesti Suomeen tultua alkaneista allergiaoireista. Meno ei ollut kumpanakaan päivänä erityisen hyvää, mutta hyvä että pystyin osallistumaan koviin kisoihin. Lauantain kisareitti ei ollut ihan minun mieleiseni ladun kiertäessä tasaisella pellolla reilun kilometrin mittaista lenkkiä. Kunnon nousuja ei reitillä ollut ja erojen tekeminen tuolla ladulla oli vaikeaa. Tuloksena oli tyydyttävä 2. sija Kati Venäläisen voittettua kisan reilulla 2 s erolla. Ajattelin kisan toimivan hyvänä avauksena Salpausselälle, mutta olo ei kohentunutkaan käsikirjoituksen mukaan vaan jo ajessamme Joutsasta Lahteen kisan jälkeen huomasin, että väsymys oli vain pahentunut ja edessä oleva seuraavan päivän 10 km tiettävästi mössöladulla oli jo ajatuksena epämiellyttävä.

Joutsan hiihtojen baanalla

Lahdessa aamulla verrytellessäni sykkeet olivat tosi korkealla ja minua paleli oudosti. Mukana kuitenkin oltiin ja testailin suksia märällä ja sohjoisella tykkiladulla. Löysin omasta kalustostani hyvän tuntuisen suksen, jossa oli hyvä karkealle ja märälle suunnattu vesikelin kuvio. Suksi tuntui hyvältä, joten fiiliskin kisaan lähdettäessä parani. Ajatuksena oli hiihtää ensimmäinen kierros oloa tunnustellen ja sitten lisäten toisella kierroksella vauhtia, jos voimia suinkin vain olisi. Kisa lähti mukavasti käyntiin ja yritin hiihtää rennosti syvässä sohjossa. Kuulin kannustushuutoja, että hyvin menee mutta muutoin en ollut tilanteesta tai väliajoista tietoinen. Fiilis oli kohtuullinen ja jaksoin tehdä hyvin töitä, kunnes uutta lunta alkoi sataa vauhdilla ensimmäisen kierroksen lopulla ja suksi nihkeytyi saman tien. Yritin etsiä ladulta vanhan lumen kohtaa, mutta uusi lumi jäi ihmeen kaupalla sohjoisen ladun pintaan liippamaiseksi kerrokseksi, eikä karkeahko vesikelin kuvio tykännyt siitä yhtään. Meno hyytyi aivan kuin seinään ja kovasta yrityksestäni huolimatta jäin laskuissa minut ohittaneille norjalaisille lannistavan paljon. Halusin kuitenkin hiihtää maaliin saakka hienoissa puitteissa ja ajattelin jättäväni lopputulokset omaan arvoonsa kelin äkkinäisen muutoksen vuoksi, joka ainakin minulle toi karvaan yllätyksen. Olo maalissa ei ollut edes kovin väsynyt, sillä tökkivän suksen vuoksi liikerytmi hidastui niin paljon, että myös sykkeet laskivat loppua kohti enkä saanut olosmitattua itsestäni riittävästi. Joka tapauksessa oli hienoa päästä kokemaan Salpausselän tunnelma ja hyvin järjestetyt kisat ensimmäistä kertaa itse kilpailijan roolissa.

Keli muuttui yllättäen kesken kisan



Kisaviikonlopun jälkeen väsymys paheni, kun palautuminen Birkiestä oli muutoinkin ollut kesken. Oli kuitenkin ihanaa, että pääsin pienen lumisateen jäljiltä hiihtämään Huhtasuolla edes kolmena päivänä. Hiihdin alkuviikosta erittäin kevyttä 1-1,5 tunnin lenkkiä ja kävin torstaina ja perjantaina juoksemassa reilun puolen tunnin mittaiset lenkit. Perjantaina oli edessä taas lähtö Oulun Tervahiihtoon, jossa piti olla matkana 70 km vapaalla. Epäilimme Oulun lumitilannetta, mutta kisajärjestäjät vakuuttelivat nettisivuillaan ladun olevan kunnossa ja valokuvat ladusta näyttivät hyviltä. Lisäksi katsoimme lumitilannetta Forecan ja ilmatieteenlaitoksen nettisivuilta, joissa oli ilmoitettu lunta olevan 23 cm, minkä ajattelimme riittävän hyviin latuihin, etenkin kun reitillä kerrottiin tehdyn lumitalkoita. Voitelimme minulle matkaan ainoastaan hyvät kisasukset ja lumettomuus todellakin yllätti Ouluun ajaessamme. Perillä ei ollut yhtään enempää lunta kuin kotopuolessakaan ja olin todella ihmeissäni, että voidaanko kisa hiihtää. Perjantai-iltana latu näytti ihme kyllä olevan vielä välttävässä kunnossa ja ladulla oli enemmän lunta kuin hiekkaa, mutta koko lauantain vastaisen yön jatkunut rankka vesisade heikenti ladun kuntoa olennaisesti ja kisa-aamuna oli karu totuus edessä. Ladulla oli todella paljon hiekkaa, vesilammikoita, iljan jäätä ja lumen alta esiinpistäviä oksia. Kisat oli kuitenkin päätetty viedä läpi lyhennetyllä reitillä 35 kilometriin ja olin jo tekemässä oman päätöksen, etten starttaa hyvillä suksillani, kunnes Heiskasen Heli hiihti vastaan ja lupasi lainata kisaan minulle omat harjoitussuksensa. Niinpä ajattelin kiertää kisan harjoitusmielessä, koska olimme tulleet Ouluun saakka ja yöpyneetkin siellä. Juha voiteli Helin sukset hätäisesti ja minuuttiaikataulusta huolimatta ehdin matkaan. Sukset luistivat alussa ihan hyvin, mutta minulla oli hieman totutteluvaikeuksia niihin, kun en ollut ehtinyt yhtään testata niitä ennen starttia. Muutenkin eri merkkisissä suksissa on omanlaisensa hiihtotuntuma, ja Peltoset poikkeavat jonkun verran esim. Fishereistä tuntumansa puolesta.

Hymyä Helin kanssa kisan jälkeen

Hiihdimme Helin kanssa yhtämatkaa ja varoittelimme toisiamme huonoista kohdista. Tämä hiihto oli verrattavissa maastopyöräilyyn, jossa sopivan kohdan etsiminen ja esteiden väistely on olennainen osa. Hiihdimme lähes pk-vauhtia, sillä ladulla ei voinut hiihtää täysiä ja suurin osa alkumatkasta mentiin tasatyöntöä jäisellä alustalla. Pysyin pystyssä melkein 30 km saakka, kunnes letkassa hiihdettäessä sukseni tökkäsi yht`äkkiä esiin tulleeseen maahan ja kaaduin jäiselle kohdalle rintakehä edellä. Ihme kyllä minuun ei sattunut muutoin, kuin että ilmat lähtivät pihalle keuhkoista ja hengittäminen oli hetken aikaa vaikeaa. Hiihdin letkan kiinni ja nousin Helin kantaan. Tasailin hengitystä ja olo alkoi tuntua jälleen suhteellisen hyvältä. Tiesin, että kisan ratkaisu jäisi loppukiriin, koska ladulla oli loppumatkasta kova vastatuuli ja eron saaminen takana hiihtävään olisi vaikeaa. Niinpä maaliin ollessa enää vajaa kilometri kiskaisin loppukirin noustuani ensin miesten ohi letkan kärkeen. Osallistuminen kisaan siis kannatti, vaikka epätoivo ennen starttia meinasi vallata. Helin ansiosta kuitenkin saatoin osallistua ja kiitos hänelle avuliaisuudesta minua kohtaan. Oli rutkasi parempi mieli ajaa pois Oulusta kisan hiihtäneenä ja hyvän harjoituksen saaneena, kuin tyhjin taskuin.

Nyt saan ansaitun väliviikonlopun kisoista, kun ensi viikonloppuna istun koulun penkissä personal trainer -opinnoissani. Mutta sitä seuraavana viikonloppuna onkin edessä oman seuran SM-hiihdot Vaajakoskella, johon luontokin on vihdoin ojentamassa auttavan kätensä pakkasen muodossa. Lainatykit odottavat ojossa päästäkseen ampumaan lunta Vaajakosken laduille. Toivon, että voimme tarjota kisaan hyvät olosuhteet ja kisassa voidaan hiihtää ykkössuksilla. Itse osallistun 5 km vapaalle perjantaina ja hiihdän lauantaina jonkun viestiosuuden seuramme joukkueessa.

Tervetuloa kotimaisemiini Vaajakoskelle!

 

 

Matkakertomus American Birkebeiner worldloppet-kisasta, Hayward Wisconsin

Sitten viimeisen kirjoituksen on ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista. Olen kisannut Tampereen Pyrinnön hiihtojen jälkeen 4 kertaa ja viettänyt viikon USAssa American Birkebeiner Worldloppet -kisan tiimoilta. Olen ollut matkan jälkeen niin väsynyt, etten ole oikein jaksanut motivoitua kirjoittamaan. Jetlag kotiin tultua kesti tasan viikon ja päivällä sain tehtyä vain välttämättömimmät kotiaskareet, kaupassa käynnit ja ruoanlaitot. Jouduin nousemaan aamuisin normaaliin aikaan viimeistään kahdeksalta Eetun tullessa iloisesti herättämään, vaikka uni ei illalla tullut silmään koskaan ennen puolta yötä. Vauhdikas 3-vuotias ei myöskään suo äidille juuri minkäänlaista päivälepoa vaan koko ajan on touhuttava jotain. Siten palautumiseni kovista kisoista ja matkaväsymyksestä ei mene aina yhtä nopeasti kuin vain omasta itsestään huolehdittaessa.

Joka tapauksessa reissu oli mahtava ja päätös lähteä oli ehdottomasti oikea. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä kokemaan tuo fantastinen tapahtuma Yokon-tiimissä yhdessä toisen jyväskyläläisen hiihtäjän Jussi Simulan kanssa. Tilaisuus tuli aika viime tipassa vain kolme viikkoa aiemmin ja asia varmistui lopullisesti vasta vajaat kaksi viikkoa ennen lähtöä. Ajatus tuntui jännittävältä ja ensin epäröin hieman, sillä en ollut matkustellut paljoa eikä kokemusta ollut jetlagista eikä suurista lentokentistä. Ajatus valtameren taakse lähtemisestä ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja tiesin tilaisuuden olevan tarttumisen arvoinen. Lisäksi meistä huolehtimassa paikan päällä oli syntyperäinen suomalainen Minneapolisissa asuva Ahvo Taipale. Ahvo tunsi hyvin Birkebeinerin järjestäjät ja tapahtuman kulun ja hän lupasi kuljettaa meitä paikan päällä ja auttaa kaikessa mahdollisessa. Niinpä rohkaistuin lähtemään reissuun kahdestaan Jussin kanssa, ilman omaa huoltajaa. Olihan minulla vajaa pari viikkoa aikaa tehdä esta-hakemus, pakkailla ja järjestellä pojan hoitoasiat reissun ajaksi mieheni ollessa viikolla normaalisti töissä.

Sunnuntaina 16.2. ehdin tehdä Laajavuoressa hyvän viimeistytreenin, kun hiihdin pk-kisoissa miesten sarjassa vajaan 10 km matkan. Kulku oli kutakuinkin kohdillaan ja olo tuntui perushyvältä, joten saatoin lähteä reissuun hyvillä mielin. Lähtö oli edessä maanantaina 17.2., jolloin matkustimme illalla Helsinkiin ja yövyimme lentokenttähotellissa ollaksemme valmiita tiistaina klo 7 lähtevälle lennolle. Matka eteni KLM-lentoyhtiön koneella Amsterdamiin ja sieltä välilaskun kautta Delta-airlinesin koneella Minneapolisiin. Matka kesti kaikkiaan noin 14 tuntia + odottelut välissä Amsterdamissa, kun Minneapolisista oli vielä yli kolmen tunnin ajo Haywardiin kilpailun maalialueelle, jossa majoituimme. Amerikan tullissa seisominen Minneapolisiin päästyä oli väsyttävä kokemus. Kun tullimiesten tenttauksesta ja jonossa seisomisesta oli selvitty, Ahvo oli meitä vastassa lentokentällä ja lähdimme samantien ajamaan Haywardiin. Matkalla poikkesimme vielä Ahvon Finnsisu-urheilukaupassa, jossa hän myi paitsi hiihtovarusteita ja vaatteita niin myös suomalaisia saunoja. Illalla perillä Haywardissa oli tiedossa tervetuliaisillalinen yhdessä muiden maiden elite-hiihtäjien kanssa paikallisessa ravintolassa. Lopulta majapaikkaan päästyämme kello oli vähän yli iltakahdeksan eli suomenaikaa hieman yli neljä yöllä, joten ei ihme että väsytti, sillä olimmehan valvoneet yön yli. Uuteen rytmiin siirtyminen edellytti vielä parin tunnin sinnittelyä, että unta riittäisi aamuun asti paikallista aikaa.

Keskiviikkona kävimme tutustumassa Birkien reitin loppuosaan, kun hiihdimme 18 km matkan reitin väliltä maaliin saakka. Samalla otin tuntumaan Jussin Yokon suksiin, jotka olivat hieman pidemmät, mihin olin tottunut. Totuin äkkiä 188 cm suksiin, vaikka omani ovat 182 cm pitkiä. Itseasiassa pitkä suksi tuntui hieman rauhallisemmalta hiihtää ja lipui lumen päällä vähintään yhtä hyvin. Reitin loppuosalla oli hyviä nousuja ja pohdimme, miltä kisassa tuntuu tulla niitä. Siinä vaiheessa emme viellä osanneet aavistaa, mitä kisapäivän kelin suhteen on edessä. Illalla kävimme perinteisessä jenkkityylisessä Sawmill`sin saluunassa syömässä mitäpä muuta kuin hampurilaiset ja ranskikset. En malttanut olla tilaamatta myöskään paikallista olutta little-koon ollessa 0,5 l☺.

 Lähdössä tutustumaan latuun

Torstai aamuna olo oli edellisiä päiviä pirteämpi ja jetlag helpottamassa 10 tunnin yöunien jälkeen. Edessä oli Haywardin pääkadulla hiihdettävä 300 m kutsuvierassprintti, jossa hiihdettiin 150 m yhteen suuntaan suoralla kadulla, kierrettiin tolppa ja tultiin sama takaisin. Kisa ei kuulostanut yhtään minun jutultani, mutta päätin osallistua ollakseni hengessä mukana. Periaatteena oli mies miestä ja nainen naista vastaan kisaaminen, jossa häviäjä oli heti pois pelistä. Sain arvalla vastaani heti kovimman mahdollisen naisen, joka jätti minut taakseen näytöstyyliin heti kertalaakista. Jussi sai sentään kisata kaksi kierrosta, koska hän voitti ensimmäisen vastustajansa. Fiilis kisassa oli kuitenkin leppoisa ja oli kokemus sinänsä olla mukana ja tulla huomioiduksi suomalaisena. Kisan jälkeen tarjolla oli jenkkityyliin mahtavat eväät; jättimäiset täytetyt sämpylät, kahvia ja leivoksia sekä amerikkalaista kanakeittoa. Sinä iltana ei enää tarvinnut käydä muualla syömässä. Illalla kävimme hakemassa kisakeskuksesta vielä numerolaput, ja katselimme messualueen kojuja. Esillä oli niin hiihto, juoksu kuin pyöräilykin, tavaraa oli paljon ja niin myös ihmisiä. Käteeni ei kuitenkaan tarttunut mitään ja päätin jättää tuliaisten ostamisen myöhemmäksi. Majapaikkaan ajaessamme huomasimme sääennusteiden käyneen toteen ja lunta oli alkanut sataa suomalaisen mittapuun mukaan huomattavalla vauhdilla. Pyry oli erittäin sakea ja lunta oli jo iltaan mennessä kertynyt 15 cm. Halusin illalla ennen nukkumaan menoa lähteä vielä nauttimaan puhtaasta valkoisesta lumesta, josta Suomessa ei tänä talvena ole ollut tietoakaan ja lähdin pienelle juoksulenkille otsavalon kanssa. Pimeässä maantien vartta juostessani tuli pian orpo olo, kun en nähnyt valon kanssa mitään näkökenttään satavan lumen viedessä kaiken näkyvyyden. Joka puolella oli pimeätä ja omat jälkeni olivat hetkessä peittyneen lumeen. Onneksi muistin, että muutoin hiljaisella tieosuudella oli yksi valaistu talo ennen meidän majapaikkaan kääntyvää tienhaaraa ja löysin sen perusteella takaisin, tähän astisen elämäni sakeimmassa lumipyryssä.

Suksien testausta

Perjantaiaamuna herätessämme lunta oli tullut 35 cm, juuri sen verran kuin oli ennustettukin. En ihmetellyt enää, miksi kaikki puhuivat Haywardissa torstaina melkeimpä vain lumimyrskystä. Saimme kahlata polvia myöten lumessa lopun reissun ajan 150 m matkan edestakaisin isomman tien varteen, kun majoituspaikkamme tietä ei aurattu. Kävimme syömässä puolen päivän maissa norjalaisessa ravintolassa, jossa oli parhaan makuinen koskaan syömäni wrap-kääryle ja jälkiruuaksi vielä perinteiset amerikkalaiset omenapiirakat vaniljajäätelöllä. Lounaan jälkeen halusin tutustua vielä reitin alkupäähän, jossa oli tiedossa latuprofiilin mukaan kovimmat nousut. Ahvo kuskasi minut sähkölinjojen luokse neljän kilometrin päähän lähdöstä, josta hiihdin 22 km kohdalle OO-tienhaaraan, jossa oli pysäköintialueet ja välimatkan huoltorakennus. Katselin hieman epätoivoisesti edessä olevaa latua, johon minun piti lähteä hiihtämään. Ura oli satanut latukoneen mentyä hetkessä uudestaan umpeen ja kova tuuli kinosti lunta ladulle. Halusin kuitenkin nähdä tärkeän alkumatkan osuuden, niin tietäisin reitin kokonaisuudessan huomista kisaa varten. Eteneminen oli todella hidasta nihkeässä pyrylumessa ja nousut tuntuivat suurilta isolla s-kirjaimella. Hiihdin hiljaa, mutta jouduin silti tekemään tarpeettoman kovasti töitä seuraavan päivän kisaa ajatellen. Reissuun meni vajaat kaksi tuntia ja siten arvioitua paljon kauemmin aikaa. Ahvo oli jo huolestunut viipymisestäni huonossa kelissä. Loppuilta meni kisaan valmistautuessa ja tankkaillessa. Urheilijoille oli järjestetty eri puolilla pastabuffetteja ja me vierailimme lähtöalueella Cabelin koulurakennuksessa syömässä spagettia.

Lauantaina kisa-aamuna kello oli soimassa jo klo 5.15, mutta olin ollut hereillä jo ennen sitä. Kisaa edeltävä yö on monesti hieman kevyemmin nukuttu. Aamu valkeni kireässä pakkasessa mittarin näyttäessä -16 celsiusta. Kylmyyttä lisäsi kaksinverroin navakka tuuli. Arvoin aamulla vaatetusta, jolla tarkenisin hiihtää ilman liikaa hikoilua. Valitsin päälle pantavaksi vain yhden windstopper-kerraston kilpatrikoon alle sekä kasvojen suojaksi torvimallisen huivin ja poskiin urheiluteippiä. Asuvalintani osoittautui sittemmin liian kevyeksi ja jälkiviisaana olisin pukenut päälle vielä toisen kerraston, mikä olisi auttanut lihaksia pysymään paremmin lämpöisinä. Ahvo tuli hakemaan meitä jo klo 6 tienvarresta, johon kahlasimme taas polviamme myöten. Autoillessamme kohti Cabelin lentokenttää katselin auton ikkunasta tuulessa huojuvia puita ja minua alkoi jännittää edessä oleva koitos. Jännitin enemmän kylmyyttää ja tuulta kuin itse kisasuoritusta. Kisapaikalla autosta noustessani tunsin tuulen olevan raju ja tuulen suunta täysin vastainen lähtöalueella. Aukea lentokenttä oi pahin mahdollinen paikka tuossa tuulessa ja olin aivan jäässä toppatakki päälläni. Suksia testatessani keli tuntui todella nihkeältä, mutta sain Jussilta lainaan suksiparin, joka kulki kohtuullisesti erittäin nihkeässä lumessa. Uskon, että monella muullakin kilpailijalla oli sama havainto kelin nihkeyden suhteen. Aika ennen lähtöä kului nopeasti ja minulle meinasi tulla pieni paniikki, kun huomasin että olin ottanut autolta vahingossa eri parin sauvat, yhden oman ja yhden Jussin sauvan, joka oli huomattavasti omaani pidempi. Juoksin ruuhkassa takaisin autolle ja onneksi miehet olivat vielä autolla ja sain sauvan vaihdettua oikeaan. Samalla sain myös hieman lämmittelyä, sen jäätyä muutoin turhan vähäiseksi olosuhteista johtuen. Naisten lähtö oli aamulla todella varhain jo klo 8 ja hiihtäjät kutsuttiin lähtöalueelle jo varttia ennen. Katsoin, että muut naiset riisuituivat aikaisin ja hämäännyin itsekin heittämään lämmittelyvaatteeni pois turhan aikaisin. Muutama minuuttikin rajussa tuulessa oli jäätävää. Lopulta lähtölaukaus pamahti ja lähtö tasatyöntäen onnistui minulta hyvin, sain heti hyvän kyttäyspaikan letkassa muutaman parhaan joukossa. Katselin kolme kilometriä tilannetta hieman taaempaa, mutta linjan nousuissa letkan vauhti hidastui ihan kävelyvauhtiin ja lähdin tekemään vetotöitä. Ajattelin hieman venyttää letkaa, jotta naisia tippuisi pois pääjoukosta, joka oli siinä vaiheessa vielä turhan suuri.

Sukset tuntuivat luistavilta erityisesti alavilla kohdilla, jossa pyrin hiihtämään taloudellisesti pitkällä rennolla liuùlla. Reitti oli saatu hyvään kuntoon edellispäivän lumisateen jälkeen ja latupohja oli sopivan kova. Olin ensimmäisen juottoon n. 12 km saakka vetohommissa, minkä jälkeen hiljensin vauhtia, hiihdin sivuun ja odotin, että joku toinen vetäisi hetken aikaa. Halukkaita ei oikein löytynyt, mutta kärsivällisesti sivussa odotettuani Italian Antonella Comfortola tuli hetkeksi vetohommiin ja jatkoin toisena hänen perässään. En halunnut mennä taaemmaksi letkassa, kun odotin 22 km kohdalla tulevaa kirimaalia, jonka voittajalle oli palkintona 500 $. Uskoin, että sprinttiominaisuuksiltaan vahvat USAn naiset, jotka eivät olleet vetohommia siihen mennessä tehneet, veisivät kirimaalin voiton, mutta ainahan pitää yrittää. Edellispäiväinen reittiin tutustuminen osoittautui kuitenkin hyödylliseksi ja muistin hyvin pitkän nousun, joka lähti kirimaalin alapuolelta. Olin siinä vaiheessa hyvissä asemissa ja leveä latubaana mahdollisti Antonellan ohittamisen ja irtioton ylämäkeen. Kuulin hetken aikaa Antonellan seuraavan perässä ja jatkoin kovaa vauhtia kohti kirimaalia. Olo tuntui vahvalta ja huomasin pian äänten takaa vaimenevan ja tiesin voittavani kirimaalin. Maalin ylitettyäni vilkasin taakse ja muut naiset olivat jääneet reilusti. Oli hieno tunne voittaa kirimaali ja uskoin siinä vaiheessa olevani vahvasti kolmen parhaan joukossa lopputuloksissa.

Hengähdin hetken kävelyvauhtia hiihtäen ja odotin, että muut naiset saavuttivat minut. Menin takaisin letkaan hiihtämään Antonellan taakse ja halusin levätä siinä hetken peesaten. Lähestyttäessä kisan puolimatkaa USAn Caitlin Gregg alkoi selvästi toteuttaa suunnitelmaansa ja nousta kohti kärkeä letkan takaosasta, jossa hän oli peesaillut siihen saakka. Porukka oli vieläkin turhan suuri ja vauhtia oli pidettävä yllä, jotta ratkaisut eivät jäisi loppukiriin. Lähdin seuraamaan Caitlinia ja Antonella seurasi minua. Vauhti kasvoi selvästi ja muut naiset alkoivat hieman jäädä. Ei mennyt kauan, kun miesten kärkiletka saavutti meidät yllättävän varhaisessa vaiheessa ja Caitlin iski todella kovalla rytmin muutoksella miesten peesiin. Halusin vastata vetoon ja pysyä mukana, mutta siinä vaiheessa aloin tuntea lihaksissa jäykkyyttä ja huomasin kärsiväni jo tässä vaiheessa energiavajeesta. Tilanne ei ollut hyvä loppua ajatellen ja en uskaltanut repiä väkisin perään vaan jäin Antonella kanssa kahdestaan hiihtämään. Tajusin, että kylmyys oli kuluttanut huomattavasti normaalia enemmän energiaa ja suunnitellut juottopisteet olivat turhan harvassa olosuhteisiin nähden. Järjestäjien pisteillä tarjotut urheilujuomat olivat auttamatta liian laimeita ja minua harmitti, etten ollut ottanut mukaan omaa geelivyötä varaenergiaa varten. Yritin peesailla Antonellaa mahdollisimman paljon, mutta krampit vain pahenivat koko ajan. Tiesin niiden johtuvan kylmyydestä, jota vastaan olin taistellut vetojuhtana pitkiä matkoja. Tuulessa puskiminen letkan kärjessä oli kuluttanut liian paljon voimia ja ehkä kirimaalin irtiotto osaltaan lisäsi hetkellisesti liikaa energianhukkaa. Ajattelin kuitenkin pystyväni vähintään kolmanteen sijaan, sillä muut naiset olivat jääneet taakse jo silmän kantamattomiin, vain Caitlinin ollessa meidän edellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että tärkeä viimeinen juotto, johon olin varannut energiageelin jäisi saamatta. Odotin juottoa Antonellan perässä sinnitellen mahdottoman jäykillä jaloilla, mutta juottajaamme Ahvon tuttavaa Keviniä ei näkynyt missään. Voimat ehtyivät koko ajan lisää ja kilometrit tuntuivat vastatuulessa normaalia pidemmiltä. Antonella näki tilaisuutensa tulleen parin miehen ohittessa meidät ja iski nopeasti heidän peräänsä. Siinä vaiheessa en tahdostani huolimatta enää saanut mitään käskyjä lihaksiin, vaan yritin jollain tavalla selvitä tajuissani maaliin. Tunsin tajuntani hämärtyvän ja päässä ei liikunut enää mitään selkeitä ajatuksia. Onneksi reitiltä ei voinut eksyä ja suuntasin maalia kohti. Huomasin takaa lähestyvän USAn naisen ja roikuin väkisin hänen perässään viimeiset kilometrit. Yritin lopussa olevalla kolmen kilometrin mittaisellä järven jäällä vielä mennä edelle ja lisätä vauhtia, mutta hän seurasi helposti peesissä raatelevassa tuulessa ja silloin tiesin olevani tänään maalissa sijalla 4. Olin voittaja itselleni, kun ylitin lopulta maaliviivan. Jalkani lähtivät täysin alta maalissa, enkä muista milloin olisin aiemmin ollut niin tyhjentynyt energiasta. Toisaalta en ollut koskaan hiihtänyt pitkää kisaa myöskään niin kovassa kylmyydessä ja tuulessa, enkä osannut ottaa riittävästi huomioon kylmyyttä energian tarpeessa. Uskon, että viimeinen juotto onnistuessaan olisi antanut minulle lisävoimia loppuun ja olisin pitänyt takanani USAn hiihtäjän. Mutta onnistunut suoritus on aina kokonaisuus, eikä urheilijana voi vaikuttaa ihan kaikkeen. Tässä tapauksessa juottajamme oli jäänyt jumiin liikenneruuhkaan, eikä ollut ehtinyt varman tuntuisesta aikataulusuunnitelmastamme huolimatta perille.

Maalissa oli hyvä olla ja tuntui hienolta, kun USAn Suomen suurlähettiläs tuli halaamaan minua maalissa. Maaliintulo Haywardin pääkadulla oli kerrassaan upea kokemus. Tunnelma maalia lähestyttäessä oli ennen kokematon. En ollut ollut koskaan vastaavassa huutomyrskyssä ja kannustuksessa. Amerikkalaiset osaavat kannustaa sydämensä kyllyydestä kaikkia urheilijoita ja jokainen saa huomiota osakseen. Kisa oli mahtava, järjestelyt ensiluokkaisia, latu levein, jolla olen koskaan hiihtänyt ja ihmiset todella sydämellisiä. Tiesin tämän kokemuksen jäävän mieleeni loppu elämäkseni. Erityisesti naisten oma lähtö ja aalloittain porrastetut lähdöt eri luokissa toimivat täydellisesti näin isossa kisassa. Mielestäni lähtöjen porrastus pienempiin ryhmiin olisi hyvä idea muihinkin massahiihtoihin, sillä se lisäisi urheilijoiden tasapuolisuutta ja auttaisi kaikkia pääsemään paremmin oman kuntonsa mukaiseen suoritukseen, alun jonossa seisomisen sijaan.

Norjalaisessa ravintolassa

Kisan jälkeen ruoka norjalaisessa ravintolassa maistui ja tyhjät tankit alkoivat täyttyä. Kävimme ruokailun jälkeen vielä tapaamassa paremmin Suomen suurlähettilästä ja muita suomensukuisia amerikkalaisia. Lisäksi meille tarjoutui illaksi mahdollisuus mennä suomalaiseen saunaan amerikkalaisen perheen luokse, jonka isällä oli suomalaiset sukujuuret. Kokemus oli hieno ja sauna todella perinteinen tummasta hirrestä rakennettu jykevä rakennus, jossa oli perinteiset suomalaiset löylyt. Saunan jälkeen suuntasimme vielä palkintojuhlaan Haywardin keskustassa olevaan juhlatelttaan, jossa oli musiikkia ja juomatarjoilua.

Välikirien voittajat

Kotiinlähtö oli edessä seuraavana aamuna klo 8, jolloin lähdimme ajamaan Minneapolisiin. Pyörähdimme Minneapolisin reunalla olevassa suuressa ostoskeskuksessa, joka oli minulle liian suuri enkä osannut oikein shoppailla erikoisliikkeistä mitään. Onneksi löysin yhden tavallisen kaltaisen vaatekaupan, josta sain tuliaisostokset tehtyä. Ennen kotimatkaa kävimme vielä Ahvon kotona 2-kerroksisessa suomalaisessa hirsitalossa ja katsastamassa Minneapolisin hienot fis-kriteerit täyttävät ladut, joita myös Ahvo oli ollut rakentamassa. Suuntasimme lentokentälle Minneapolisin ja St Paulin kautta paikkoja katsellen ja muutamaa upeaa rakennusta ihmetellen. Edessä oli vielä pitkä kotimatka yön yli matkustaen. Ajatus Helsingissä lentokentällä vastassa olevasta perheestäni auttoi kuitenkin jaksamaan pitkän lentomatkan.

Lopuksi haluan osoittaa erityiskiitokset suksimerkki Yokolle ja Yokon tiimille, jotka tarjosivat minulle tätä matkaa ja mahdollistivat reissun toteutumisen sekä Jussille ja Ahvolle, jotka muodostivat tärkeän tukilenkin paikan päällä! Pieni pala sydäntäni jäi Haywardiin ystävällisten ihmisten keskelle. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kertomukset American Birkebeinerin uskomattomasta ilmapiiristä eivät ole tuulesta temmattuja. Toivottavasti saan joskus vielä tilaisuuden kokea sen uudelleen.

Ahvo ja Jussi Haywardin sulalla pääkadulla, johon ajettiin lumet yhdessä yössä.

Matkamuistoista nauttien Sini